Kyllä vain. Toisillakin on oikeus omaansa, mutta sinulla on silti oikeus omaasi. Aivan totta: asioista ei ehkä ole olemassa absoluuttista totuutta, mutta silti sinulla on oikeus omaan totuuteesi sinun kokemuksestasi. Ja niinpä niin: tämä ja tuo taho ovat antaneet ymmärtää, että sinun totuudellasi ei ole väliä, mutta SILTI sinulla on oikeus omaan totuuteesi.
Toivottavasti tein pointin selväksi: se, miten sinä tunnet, koet, näet, aistit ja havaitset jonkin meneillään olevan, itseäsi koskevan asian, on sinun totuutesi siitä ja sinulla on todellakin oikeus siihen. Me emme muutu itsellemme todeksi ennen kuin oma totuutemme on meille totta ja sallittua.
Mukava juttu, jos tämä asia on sinulle täydellinen itsestäänselvyys. Ikävä kyllä se ei ole ollut sitä minulle, eikä se ole sitä todella monelle muullekaan. Miksi näin? Koska monet meistä on valmistettu tehtaassa, jossa perusasetuksiksi on annettu ”ymmärrän muita”. Lisätoimitusehtona on yleensä ”itseni kustannuksella”.
Miten ihmeessä sitä kuulisi paremmin? Nimittäin sydämen ääntä, intuitiota, alitajuntaa. Olemmehan oppineet uskomaan siihen, että asioilla on oltava järkevät perustelut ja niiden on toteuduttava loogisessa järjestyksessä. Vähintäänkin ”joku muu jossain” on sitä mieltä, että homma pitäisi saada äkkiä hanskaan, etenemään fiksusti ja filmaattisesti.
Jatkuva, junnaava ajattelu, päämäärää korostava pyrkiminen ja elämän kontrolloiminen harvemmin tuo sitä tulosta mitä toivomme. Sen sijaan – mahdollisuuden saadessaan – alitajunta kykenee tuottamaan monitahoisempia ja yllättävämpiä ratkaisuja kuin mihin tietoinen mielemme ikinä kykenee.
Meihin on hyvin syvälle iskostunut ajatus siitä, että painon hallinta on yhtä kuin elämän hallinta. Ja hyvä elämä on hallittua elämää. Väitän, että tämän seurauksena osa meistä kantaa mukanaan riittämättömyyden tunteita ja alitajunnassa myllertävää jatkuvaa ahdistusta siitä, että ”näille kiloille on kohta pakko tehdä jotain.”
Minkälaista elämämme olisi, jos kaikki se energia minkä käytämme painomme kanssa kamppailuun, vapautuisi käytettäväksi johonkin todelliseen ja merkitykselliseen? Suostumalla painokamppailijan identiteettiin juutumme nappuloiksi turhanaikaiseen peliin, jota kukaan ei koskaan voita.
Suhde itseen voi olla hyvinkin kimurantti, jos on tottunut arvottamaan itseään peilin tai vaa´an kautta. Itsekin olen kasvanut ympäristössä, jossa painolle on annettu valtavan paljon huomiota ja elin vuosia elämästäni ”ryhdistäytymisen ja romahtamisen luupissa”.
Olen sittemmin tehnyt päätöksen astua syvään ystävyyteen kehoni kanssa. Tällä ystävyydellä ei ole ehtoja. Enää en elä luupissa, enkä anna painoni määritellä ihmisarvoani.
Ymmärrän, että et enää jaksaisi tätä. Alkaa ottaa päähän, väsyttää, ärsyttää. Et ole yksin.
Samanlaisena toistuvat päivät, vapauden ja valinnanmahdollisuuksien kaventuminen saa olon tuntumaan epämääräisen kaksiulotteiselta. Uuden, jatkuvasti muuttuvan arjen opettelu uuvuttaa. Huolet ja murheet – varsinkin ne, joita emme päästä pintaan – kaihertavat.
Sähköiseksi muuttunut sosiaalisuus saa olon tuntumaan yhtä aikaa turvonneelta ja nälkäiseltä. Uutisissa toistuvat dramaattiset sanat ja lauseet muuttuvat elämää kuormittavaksi, turruttavaksi taustahälyksi. Kauppareissut jännitysnäytelmiksi.
Väsymme siihen, että itsestäänselvyydet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Uskaltaako tässä nyt edes hengittää? Onko tässä nyt varmasti riittävä turvaväli?
Menetämme asioita: vapauksia, valinnanmahdollisuuksia, töitä, rahaa, rakenteita ja ennakoitavuutta.
Mielemme ponnistelee muodostaessaan yhä uusia ja uusia kuvia muuttuvasta tilanteesta. Kuin katsoisimme kaleidoskooppia, jota kääntävä käsi ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun sirpaleet ovat asettumassa, ne heilahtavat jälleen uuteen asentoon ja meidän on yritettävä tarkentaa katseemme uudestaan.
Uuvumme, vaikka emme tekisi mitään. Luihin ja ytimiin asti hiipii epämääräinen väsymys, jota on vaikea tunnistaa ja jota on vaikea karkottaa. Emme salli lepoa, koska juuri meillähän on vielä voimia. Niitä on oltava. Onhan niitä vielä?
Torjumme tietoisuudestamme asioita. Sitä, että emme tiedä kuinka kauan tämä tilanne oikeasti kestää. Että emme tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu. Sitä, että meille tai omaisillemme voi käydä kuinka vain. Tunnemme surua, mutta emme uskalla antaa sen tulla pintaan. Tunteet ylipäätään ovat kuin kohti singahtelevia palloja: kun yhdestä ehtii juuri saada kopin, iskee seuraava jo ohimoon.
Toivomme salaa, että tulisi joku tai jokin, joka pelastaisi maailman ja meidät. Vaikka olemme ehkä jo pitkäänkin toivoneet, että maailmamme muuttuisi, emme haluaisi ottaa muutosta tässä paketissa. Emme halua takaisinkaan, mutta emme kiitos vain tätäkään!
Kipuilemme hahmottaaksemme uuden, omassa hallinnassamme olevan kokonaisuuden vain huomataksemme sen olevan mahdotonta. Mieli koittaa haparoida kohti tulevaa onnistumatta muodostamaan riittävää rakennetta, johon kiinnittyä. Onko tulevaisuus kenties tuollainen, vaiko tällainen: sellaista kuvaa, johon katseen voisi tarkentaa, ei pysty ehkä vielä pitkään aikaan muodostamaan.
Koitamme pysyä vahvoina joko itsemme tai läheistemme tähden. Työläännymme positiivisuuteen – sekä omaamme että toisten. Soittelemme toisillemme, mutta unohdamme kesken lauseen mitä meidän piti sanoa. Keskittymiskykymme ja pinnamme lyhenevät. Aloitamme askareita, joista hyppäämme toiseen, tulemme keskeytetyksi, unohdamme mitä piti olla tekemässä ja aloitamme sitten jotain aivan muuta. Päivän päätteeksi tekemisemme ovat mielessämme edelleen ihan yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät.
Kaiken tämän keskellä elämme, seuraamme miten kevät tekee tuloaan ja opettelemme luopumista. Autamme missä voimme ja pyydämme apua. Käsitämme vähitellen illuusioidemme laajuuden. Hahmotamme pikkuhiljaa tyhjyyden, joka paljastuu. Tätä tuntematonta maastoa me alamme tunnustella, piirtää siitä karttaa, tehdä reittisuunnitelmia.
Askelemme ovat vielä haparoivia, viivat paperilla hentoja, ajatukset hahmottomia. Silti ne ovat siellä. Meidän ei tarvitse tietää enempää. Voimme vain luottaa, että ne ovat siellä. Yhtäkkiä ymmärrämme, että todellinen tehtävämme onkin tietää vähemmän ja luottaa enemmän.
Vähä vähältä sydämemme aukeaa uudella tavalla. Kohtaamme kaiken, otamme vastaan rakkaudella väsymyksemme, turhautumisemme, epätietoisuutemme. Suostumme itsemme äärelle. Emme vähättele kokemustamme tai lakaise sitä maton alle. Puhumme itsellemme lempeästi. Muistamme miten paljosta olemme selvinneet. Lakkaamme vaatimasta itseltämme jatkuvasti lisää. Avaamme itsestämme jotain uutta toisillekin. Uskallamme tarvita. Uskallamme olla läsnä. Oikeasti.
Uskallamme levätä väsymystämme pois. Suremme. Annamme itsemme olla rauhassa. Olla sellaisina kuin olemme. Hengitämme sisään ja ulos. Päästämme irti kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Tämä hetki juuri nyt, juuri tässä. Se on kaikki mitä meillä on. Ja se riittää.
Rakas ihana sinä,
me selviämme kyllä!
Sydämen pyyntö vaikeana aikana
Olkoon niin, että pystyn hyväksymään sen, että en tiedä mitä nyt ja tulevaisuudessa tapahtuu.
Jos meillä olisi aito, hyvä suhde vihaamme, emme ottaisi niin paljon shittiä vastaan kuin mitä tänä päivänä otamme: odotukset elämän jokaisella osa-alueella ovat usein ylimitoitettuja ja kaikkeen pitäisi pystyä hymy huulilla. Kiltin tyttöyden vaatimus läpäisee koko yhteiskunnan ja kun kilttiä tyttöä alkaa ottaa pannuun, on kaikille kätevämpää, että hän ahdistuu tai masentuu. Nämä tunnetilat kun ovat passivoivia siinä missä viha pakottaisi meidät parketille, keskilattialle sanomaan, että ”ei jumalavita, nyt riittää!”.
Uskon, että moni meistä ei tutustu vihaansa oikeasti, koska olemme oppineet suhtautumaan vihaamme pelokkaasti, tukahduttaen. Viha saattaa olla ongelmallinen tunne varsinkin niin sanotusti tiedostavalle ihmiselle: olemme ehkä omaksuneet uskomuksen siitä, että hyvä tai ”henkinen” ihminen ei koskaan tunne vihaa. Tai jos vihaa sattuisikin nousemaan, on siitä pyrittävä pikimmiten eroon erilaisin tyynnyttävin metodein.
Jos olet aina hyvällä tuulella, hillitty ja ymmärrät muita, jos perusturvallisuutesi vaatii sen, että olet kaikessa samaa mieltä muiden kanssa, onko mahdollista, että sisäinen kiehuntasi menee itseltäsikin ohitse? Ehkä olet silloin niitä, joilla on jatkuvasti jotain psyykkistä tai fyysistä kremppaa, päätä särkee, niskat jumissa ja jokainen kausiflunssa poikasineen vierailee luonasi.
