Kyllä vain. Toisillakin on oikeus omaansa, mutta sinulla on silti oikeus omaasi. Aivan totta: asioista ei ehkä ole olemassa absoluuttista totuutta, mutta silti sinulla on oikeus omaan totuuteesi sinun kokemuksestasi. Ja niinpä niin: tämä ja tuo taho ovat antaneet ymmärtää, että sinun totuudellasi ei ole väliä, mutta SILTI sinulla on oikeus omaan totuuteesi.
Toivottavasti tein pointin selväksi: se, miten sinä tunnet, koet, näet, aistit ja havaitset jonkin meneillään olevan, itseäsi koskevan asian, on sinun totuutesi siitä ja sinulla on todellakin oikeus siihen. Me emme muutu itsellemme todeksi ennen kuin oma totuutemme on meille totta ja sallittua.
Mukava juttu, jos tämä asia on sinulle täydellinen itsestäänselvyys. Ikävä kyllä se ei ole ollut sitä minulle, eikä se ole sitä todella monelle muullekaan. Miksi näin? Koska monet meistä on valmistettu tehtaassa, jossa perusasetuksiksi on annettu ”ymmärrän muita”. Lisätoimitusehtona on yleensä ”itseni kustannuksella”.
Kyse ei ole valitusta kiltteydestä tai myötämielisyydestä, vaan tietynlaisesta maailmankuvasta: jos minulla on oma totuuteni jostain ja toisella ihmisellä jostain ja nämä kaksi asiaa eivät ole synkassa, niin toisen ihmisen näkemys itsestään selvästi on jotenkin enemmän totta ja minä häivytän oman totuuteni takavasemmalle.
Me kasvamme ohittamaan omaa totuuttamme esimerkiksi tilanteissa, joissa tunteemme kielletään.
Usein jäämme yksin tuntemustemme kanssa tai sitten saamme kuulla vaikkapa, että ”Ei se sillä mitään tarkoittanut.”, ”Et kai sä nyt tollaisesta suutu.”, ”Ai en mä vaan mitään huomannut.”, ”Etkö sä nyt vähän liioittele.”
Koska kokemustamme ei saa olla olemassa, joudumme ohittamaan sen ja opettelemaan, että sillä mitä me ensisijaisesti koemme – eli omalla totuudellamme jossain vallitsevassa tilanteessa – ei ole väliä.
Mitä väliä totuudellani sitten on?
Jos en saa syvästi kokea, että minun kokemuksellani on väliä, jos muiden näkemykset kaikesta ovat jotenkin oikeampia, jos minun kokemustani ei pystytä näkemään, sitä vähätellään tai pidetään suoraan epätotena tai jos oletusarvo on aina se, että toisia tulee ymmärtää oman näkemyksen kustannuksella, käy elämä usein aika raskaaksi.
Todella monella meistä on kokemuksia siitä, että asiat ovat jotenkin epäsynkassa: voimme huonosti jossain tietyssä ihmissuhteessa tai yhteisössä, mutta kun otamme asian esille, saamme huomata, että olemme yksin näkemyksemme kanssa.
Usein mitään esille ottamista on mahdotonta tehdä, koska emme täysin itse käsitä, että olemme sopeutumiskeinona joutuneet väistämää omaa totuuttamme ehkä jo todella pitkän aikaa.
Joskus oma totuutemme kirkastuu, kun alamme kasvaa ulos ihmissuhteesta tai suhdesysteemistä. Tällöin se, mikä oli meillekin aiemmin totta ja hyväksyttävää, muuttuu. Joskus omaan totuuteen herääminen tapahtuu rajusti ravistelevan kriisin kautta. Tällöin joudumme usein kysymään kenen se totuus on, jonka pohjalle elämämme on rakentunut.
Tarvitsemme hyväksyvää peilausta
Oman totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen ilman peilausta voi olla todella vaikeaa. Tarvitsemme jonkun ihmisen, joka kuulee ja näkee meidän kanssamme sen, mikä meille on ollut totta (ja mille emme ole saaneet vahvistusta ympäriltämme). Peilinä voi joskus toimia ystävä, mutta usein on tarve – ja saattaa myös olla parempi – turvautua valmentajaan, terapeuttiin tai holistisen hyvinvoinnin edustajaan. Keskeistä on se, että meidät nähdään, meitä kuullaan, meille heijastetaan takaisin se minkä me koemme olevan totta omalla kohdallamme.
Tarvitsemme kokemuksia siitä, että tunteemme eivät ole yhdentekeviä.
Kokemuksia siitä, että näkemyksiämme ei ohiteta olan kohautuksella tai kuitata hiljaisuudella. Kokemuksen siitä, että joku ymmärtää, myötätunnolla. Tämän seurauksena meidän on mahdollista todella hyväksyä oma totuutemme ja myös oppia kannattelemaan sitä ilman toistuvaa tarvetta saada hyväksyntää niiltä tahoilta, jotka suhtautuvat meidän totuuteemme – tai meihin ylipäänsä – torjuvasti.
Näin voimme alkaa hyväksyä myös sitä, että vaikka meillä on oma totuutemme ja oikeus siihen, näin on muillakin. Muiden totuuteen voi kuulua se, että he eivät näe meitä kokonaan tai hyväksy sitä mikä meille on totta. Oman totuutemme läpiajaminen muille harvoin kannattaa. Asia erikseen ovat tietenkin tilanteet, joissa ihmiseen kohdistuu sellaista vääryyttä, johon tulee hakea maallista oikeutta.
Kun saamme riittävästi eheyttävää peilausta, voimaannumme olemaan itse totta itsellemme.
Itselleen totta oleva ihminen vetää puoleensa toisia samanlaisia, mikä mahdollistaa aidosti kohtaavat ihmissuhteet.
Kun olemme itsellemme totta, hyvinvointimme ei enää riipu siitä, että joku jossain ulkopuolella näkee ja hyväksyy totuutemme. Emme enää ohita itseämme ja seisomme rauhallisina ja vahvoina omassa totuudessamme.
Comments are closed.