”Jos vain haluaisit tarpeeksi, pystyisit kyllä.” Tämä asenne taitaa olla monelle meistä tuttu. Vaan jos tuo olisi totta, ei kenenkään tarvitsisi viljellä näitä lauseita ja olisimme jokainen rohkeasti tekemässä niitä asioita ja valintoja, joita pohjimmiltamme haluamme tehdä.

Pelosta puhutaan usein siitä näkökulmasta, että meidän pitäisi vain osata mennä pelkoa kohti ja sen läpi. Ikäänkuin kulkisimme side silmillä kauhusta huutaen kohti vuorenreunaa ja sitten pitäisi vain uskaltaa hypätä ilman mitään varmuutta seurauksista. Jos mietin millainen tunne pelko on, se on kuin yksi suuri möykky, mustaa tervaa, joka lamaa sekä toiminta- että ajattelukykyä. Pelko on – no – pelkoa, sitä on vaikea jäsentää ja siitä on vaikea saada otetta.

Itselleni pelkoa on avannut todella moni elämänkokemus ja joskus olen joutunut kohtaamaan pelkoa myös ”hyppää vaan” -asenteella. Paljon puhutaan leap of faithista, eli uskaltautumisesta tekemään jotain ilman tietoa lopputulemasta. Jokaiselle tulee näitä, joskus pakotettuna.

Olen alkanut kuitenkin myös miettiä mikä konkreettinen asia voisi auttaa pelkoon uusien asioiden tai valintojen edessä. Olen huomannut yhden, jonka haluan jakaa kanssasi, ja se on uteliaisuus.

Voisiko meitä auttaa se, että alamme ikäänkuin lempeästi taluttaa pelkoa kohti uteliaisuutta?

Esimerkkini tulee elävästä elämästä, kun aloin hakea uutta suhdetta syömiseen. Olen kärsinyt ruualla rimpuilusta koko elämäni ja ruokasuhteeni on ollut täynnä epäonnistumisen pelkoa. Jokainen jojolaihduttaja tietää kyllä tunteen. Kun viimein aloin todella luoda uutta ruokasuhdetta, tuli pian selväksi, että olen hädissäni ja peloissani siitä onnistunko.

Ratkaisuksi tähän on yllättäen löytynyt uteliaisuus. En enää liikukaan pelko-epätoivo-onnistuminen-epäonnistuminen -janalla, vaan läsnä on valpas tarkkaavaisuus, jonka tehtävänä ei ole hädissään koittaa suitsia esimerkiksi repsahduksia, vaan todella pysyä tiiviisti läsnä hetkessä ollen utelias sen suhteen, mitä tässä nyt oikeastaan tapahtuu.

Mitä minussa tapahtuu? Mitä tunnen, mitä ajattelen, miksiköhän tuo tai tämä impulssi oikein syntyy jne. Ei tuomiten, vaan uteliaana.

Kun pelko alkaa vallata alaa, olen opetellut pysymään hyvin tiiviisti läsnä kehossani. Kehon reaktioiden tarkkaavainen seuraaminen ja niille läsnä oleminen vähentää mielen ylivaltaa.

Pelkohan helposti kertoo meille kaikenlaista: ”tästä ei tule mitään”, ”jään ikuisesti yksin”, ”tuo nyt oli pahimman luokan virhe”, ”ei sinusta ole mihinkään”. Kun pelko valtaa tarpeeksi paljon alaa meissä, voi tämän tyyppinen sisäinen puhe alkaa ohjata tekemisiämme.

Mielestäni meidän ei tarvitse poistaa pelkoa, vaan esitellä se uteliaisuudelle. Kun uteliaisuus alkaa saada tilaa, myös pelon kertomat ”totuudet” alkavat näyttäytyä uudessa valossa.

Huomaan yhä enemmän juttelevani itselleni uteliaisuuden näkökulmasta. ”Kas onpa hassu ajatus, mitähän se koittaa sanoa?” ”Kylläpä on intensiivinen tämä tunne, mitäköhän viestiä se tuo?”.

Tästä näkökulmasta pelko alkaa näyttäytyä jonakin muuna kuin hahmottomana ja massiivisena voimana, jolla on valtaa hallita elämääni. Kun jokin pelottaa tai jähmetyn ratkaisun tekemisen edessä, minun ei tarvitse pakottaa itseäni liikkeelle tai ”puskea vaan” pelon lävitse. Voin valita nähdä pelkoni ja tuoda sen lähemmäs itseäni uteliaisuuden avulla.

Uteliaisuus riisuu pelolta aseita vähän samalla tavalla kuin pieni lapsi saa meidät usein hämmennyksiin yllättävän suorilla ja ytimeen menevillä kysymyksillään. Uteliaisuus vapauttaa pelkoon varastoitunutta energiaa ja tämä energia saa uusia, rakentavampia ja meitä paremmin tukevia muotoja.

 

Kiitos sinulle, että käytit aikaasi tämän tekstin parissa! Olet lämpimästi tervetullut vuorovaikuttamaan kanssani Instagramiin @yhteydenvoima ja seuraamaan Yhteydenvoima-Facebook -sivua!  

 

 

 


Tilaa minulta Yhteydenvoimapostia!

Comments are closed.