Outo vieras koputti oveeni.

–Hei mä olen Hellyys, vieras totesi.

Hieman oudoksuin tätä yllättävää visiittiä: eihän nykymaailmassa kukaan enää pyytämättä kylään tule.

–No, tule nyt sisälle sieltä eteisestä, tokaisin Hellyydelle

ja Hellyyshän tuli.

–Oon tota sun touhua kattellut, Hellyys aloitti lempeästi hymyillen, ja mulla olisi sulle pari asiaa.

Jaahas, mietin mielessäni: mitäköhän vaatimuksia tai odotuksia nyt tällä tyypillä sitten on minulle.

Ääneen ehtoisena emäntänä sain toki sanottua vain:

–Antaa tulla sitten vaan, yhtenä korvana tässä ollaan.

–Eipäs hötkyillä, Hellyys sanoi ystävällisesti ja jatkoi: jospa minä keitän meille ensin kupposet teetä. Käy nyt sinä hyvä ihminen laittamassa ne lämpimät villasukat jalkaan, jotka jo viime jouluna sait lahjaksi, mutta joita säästelet jotakin ”parempaa tilaisuutta” varten, Hellyys totesi lempeän huvittuneena.

Hellyys alkoi keitellä teetä ja minä lähdin villasukkia etsimään. Vähän ihmeissäni kyllä mietin, että mikä tämä tyyppi nyt on, joka alkaa itsestä huolehtimisesta puhua. Hiipparoin takaisin keittiöön villasukkien lämmöstä nauttien, siinä vasta huomaten, miten kylmistä jaloista olinkaan kärsinyt.

Hellyys oli haudutellut sillä aikaa teetä ja kävimme istumaan kynttilän valoon. Jostain oli hellyys tuikutkin kaivanut, minulla ei moiseen oikein ollut ollut aikaa.

Hellyys katseli minua pitkän aikaa silmiin. Hiukan alkoi jo vaivaannuttaa ja vähän katsetta kaihtelinkin, mutta samalla tuntui ihmeellisen hyvältä. Joku vihdoinkin näki minut. Näki kaiken sen minkä eteen olin ponnistellut. Näki huoleni, murheeni.

Pelkkä katse sai kyyneleet valumaan silmistäni. Samalla jokin syvä häpeä nousi pintaan. Häpeä tarvitsevuudesta, häpeä kaipuusta.

Juuri oikealla hetkellä Hellyys alkoi puhua:

– Minä näen sinut. Minä hyväksyn sinut. Minulle sinä olet totta, Hellyys totesi aivan arkiseen sävyyn.

Pienen tauon jälkeen Hellyys jatkoi vielä rauhallisesti:

–Minä annan sinulle anteeksi. Minä rakastan sinua.

Hellyys saneli painavia sanoja ihmeellisellä keveydellä ja itsestäänselvyydellä.

–Minä olen tässä, enkä koskaan hylkää sinua. Voit aina luottaa minuun, Hellyys päätti puheenvuoronsa.

En ihan ollut rohjennut katsoa Hellyyttä silmiin, mutta kun tein sen, sydämeeni tulvi lämpö ja kiitollisuus. Katsoimme toisiamme hymyillen kyyneleet silmissä: Hellyys ja minä.

Huomasin miten hyvältä tee maistui, lämpimät jalat tuntuivat ja annoin rauhan laskeutua sydämeeni.

Istuimme sanattomassa yhteisymmärryksessä hiljaisuuden tiivistyessä ympärillemme.

Hellyys.

Vieras, jonka ymmärsin tulleen jäädäkseen.

 

 

Kiitos ihana lukijani ajastasi tämän tekstin parissa! Olet sydämellisesti tervetullut vuorovaikuttamaan kanssani Instagramiin @yhteydenvoima ja Facebookin Yhteyden voima -sivulle.

 


Tilaa minulta Yhteydenvoimapostia!

Comments are closed.