Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin. Vuolaat toiveet ja itselleni ominaiset sanaryöpyt universumin suuntaan ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan.
Onhan minulla toki usein asiaa korkeammalle voimalle, mutta löydän itseni toistuvasti siitä kokemuksesta, että minun ei tarvitse enää pyytää – eikä manifestoida – mitään. Saan olla vain ja vastaanottaa.
Tähän pisteeseen minua on johdatettu hyvin monen alhon kautta. Kuulun niihin kovapäisiin, joiden on pitänyt sitkeästi kuvitella monta monituista kertaa, että ”kyllähän tämä on minun käsissäni”. Tai jos olen ihan rehellinen: ”kyllähän minä tämän ajattelullani ja järkeilylläni vielä fiksaan”. Minä pystyn, minä osaan, minä teen. Minä, minä, minä. Oi miten ihana ajatus, eikö totta! Että tämä kaikki oikeastaan on vain minusta ja tahdonvoimastani kiinni.
Vaan kun ei ole.
Kun omat ponnistelut ja pyrinnöt on loppuun kulutettu, tulee se hetki, jolloin putoamme polvillemme. Sydämestä kumpuaa pyyntö: ”ota elämäni, kanna minua, opeta minua antautumaan.”
Kaikki turha palaa pois, olet tuhka ja liekki yhtä aikaa. Kipeää tekevä ja samalla hyvin kaunis hetki.
Kyse ei ole siitä, että ulkoistaisimme vastuun elämästämme jollekin mystiselle korkeammalle taholle. Päinvastoin: antautuminen on oman kokemukseni mukaan lähtösoitto sille, että pystyn ottamaan käytännön ihmisyyden tasolla sataprosenttisen vastuun omasta elämästäni. Uskaltautuminen siihen, että luovutan ”pienen ihmisen kontrolliharhasta” on avannut omat voimavarani käyttööni aivan toisella tavalla kuin silloin kun kuvittelin, että tämä kaikki on vain minusta ja tahdonvoimastani kiinni.
Vieläkin on aikoja, jolloin tunnen vastustavani antautumista. Sekin on ok, inhimillistä. Silloin koen hyväksi sanoittaa asiaa: ”on vaikea antautua, opetathan minua.” Kun olemme yhteydessä korkeampaan minäämme/sisäiseen viisauteemme/universumiin tai mikä se taho nyt meille onkaan, josta ammennamme voimaa, haluamme tietenkin olla mahdollisimman rehellisiä sen kanssa, missä olemme juuri nyt.
Antautuminen on nimensä mukaisesti antautumista, myös keskeneräisyytemme kanssa.
Elämä kantaa, rakastaa ja hoivaa, jos annamme sen tehdä niin. Elämä järjestää myös mutkapalloja, kuoppia ja kuraa, se on elämän luonto. Mutta kuvasta puuttuu jotain, jos näemme vain jälkimmäisen. Kun uskallamme antautua, alkaa elämän hyvyys avautua meille. Sen lukemattomat mahdollisuudet, kaunis kirjavuus ja meidän jokaisen oma, pieni, mutta tärkeä paikka tässä kauniissa palapelissä.
Kiitos ihana lukijani ajastasi tämän tekstin parissa! Voit seurata minua Instagramissa @yhteydenvoima ja nyt myös Facebookissa Yhteyden voima -sivulla. Lämpimästi tervetuloa vuorovaikuttamaan kanssani.
Comments are closed.