Outo vieras koputti oveeni. –Hei mä olen Hellyys, vieras totesi. Hieman oudoksuin tätä yllättävää visiittiä: eihän nykymaailmassa kukaan enää pyytämättä kylään tule. –No, tule nyt sisälle sieltä eteisestä, tokaisin Hellyydelle ja Hellyyshän tuli.

Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin. Vuolaat toiveet ja itselleni ominaiset sanaryöpyt universumin suuntaan ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan. Onhan minulla toki usein asiaa korkeammalle voimalle, mutta löydän itseni toistuvasti siitä kokemuksesta, että minun…

Miten ihmeessä sitä kuulisi paremmin? Nimittäin sydämen ääntä, intuitiota, alitajuntaa. Olemmehan oppineet uskomaan siihen, että asioilla on oltava järkevät perustelut ja niiden on toteuduttava loogisessa järjestyksessä. Vähintäänkin ”joku muu jossain” on sitä mieltä, että homma pitäisi saada äkkiä hanskaan, etenemään…