Outo vieras koputti oveeni. –Hei mä olen Hellyys, vieras totesi. Hieman oudoksuin tätä yllättävää visiittiä: eihän nykymaailmassa kukaan enää pyytämättä kylään tule. –No, tule nyt sisälle sieltä eteisestä, tokaisin Hellyydelle ja Hellyyshän tuli.

Suhtaudumme hiljaisuuteen vastahakoisesti. Kun olemme suorittaneet yhden päivän, kiirehtineet viikon, juosseet kuukauden, toisen, kolme, tulee ehkä mahdollisuus hetken hiljaisuudelle. Mielellään ei silloinkaan. Hiljaisuus saa meidät levottomaksi: miksei täällä kuulu mitään, miksei tapahdu? Pistäisinkö ääntä tulemaan ulkopuolelta tai itsestäni? Hiljaisuus…

Riittävän monta menetystä läpikäyneenä olen oppinut avautumaan surulle. Suru ei enää ole jotain sellaista, jota ei juuri nyt saisi olla, ei enää, ei tässä eikä ainakaan juuri tänään. Piiloteltu tai torjuttu suru ei toisaalta ilmene elämässäni jatkuvana alakulona, toivottomuutena tai…