Auringonlasku kesäisen Kaivopuiston rannassa, ihmiset tanssivat, nauroivat ja olivat iloisia, merellinen maisema oli uskomattoman kaunis. Olin ihanassa, tärkeässä seurassa ja silti keskellä kaikkea sitä tunsin yhtäkkiä huikaisevaa yksinäisyyttä, täydellistä erillisyyttä kaikesta ja kaikista. Jotain sellaista, jonka olen oppinut tuntemaan kosmisena yksinäisyytenä.
Nuorempana juoksin tuota yksinäisyyttä pakoon. Mikä tahansa tai kuka tahansa oli parempaa kuin syvä yksinäisyyden tunne. En edes kunnolla tunnistanut yksinäisyyttä yksinäisyydeksi: jokin vain oli kertakaikkiaan vialla.
Minulle on ollut käänteen tekevää hyväksyä se, että tätä yksinäisyyttä kukaan ei koskaan voi ottaa meiltä pois. Me emme voi antaa sitä pois, eikä se lähde minnekään.
Tietty eksistentialistinen yksinäisyys ja erillisyys on ihmisen osa. Väitän, että edes äärimmäisen sosiaalinen elämä ja mielekkäät ihmissuhteet eivät poista yksinäisyyden perusolemusta meistä.
Voimme juosta karkuun tai tukahduttaa sitä, muttei se silti katoa minnekään. Oivalluksen myötä olen alkanut tutustua yksinäisyyden tunteeseen yhä syvemmin ja oleilla sen kanssa yhä tietoisemmin.
Mitä tapahtuu, jos tunnistaisimme yksinäisyytemme ja sen pelkomme juuri siksi mitä se onkin, emmekä asettelisi sen päälle vaikkapa vaille jäämisen kaapua? Miksi niin automaattisesti yhdistämme yksinäisyyden negatiivisiin tunnekokemuksiin? Mitä jos astelemme syvälle sisään kosmiseen yksinäisyyteemme? Miten kaikkien pyrintöjemme ja saamisen pakkojemme silloin käy?
Minusta tuli utelias näkemään, mitä tapahtuu, jos todella syleilen yksinäisyyttäni. Jos en koita karkottaa sitä pois tai vaihtaa sitä halpoihin huveihin.
On huikeaa, miten lopulta juuri syvä yksinäisyys, yksinäisyyteen ja yksin oloon antautuminen lopulta avasi oven täysin vastakkaiseen kokemukseen: syvään yhteyden tunteeseen, kaiken ja kaikkien yhteenkuuluvuuteen.
Yksinäisyys ja yksin olo eivät enää sanoina tarkoita minulle jotain tiettyä. Teen määritelmäni itse, enkä sanoita kokemusmaailmaani valmiilla ”yksinäisyys on kamalaa” -asenteella. Minulle yksinäisyydessä on monenlaisia erilaisia sävyjä.
Yksinolosta ja yksinäisyydestä on tullut minulle portti orgaanisempaan tapaan olla kontaktissa myös muiden kanssa omista todellisista yhteenliittymisen tarpeista – ei yksin jäämisen pelosta – käsin. Ennnenkaikkea yksinäisyyden hyväksymisestä ja yksin olosta on tullut portti syvälle omaan itseeni, lepoon, syvään iloon ja uusiin oivalluksiin.
Comments are closed.