Jonkin aikaa sitten julkisessa keskustelussa nousi esille se, että ”armopuhetta” viljellään jo liikaa. Ajatuksena oli, että liiallinen armollisuus on pahasta ja johtaa vastuun välttelyyn, eikä itsensä johtamiseen kykenevä ihminen tarvitse armollisuutta.
Mielestäni armollisuutta ei voi olla liikaa, eikä sitä erityisesti tämän päivän maailmassa voi mitenkään korostaa liikaa. Usein juuri ne ihmiset, jotka saavat eniten aikaan ovat itselleen kaikkein armottomimpia. En usko patalaiskan vapaamatkustajan erityisemmin kaipaavan viestiä armollisuuden tärkeydestä: heitä tuskin kiinnostaa lehtiä tai kolumneja lukea.
Armollisuuden vastapari ei ole laiskuus vaan se on armottomuus. Armottomuuden viestiä saamme lukea kaikkialta ja vain harva tuntee tekevänsä tai olevansa tarpeeksi. Ylisuorittamiseen sairastuneita joudumme poimimaan polun varrelta, kun ajatus armollisuudesta on vieraantunut tarpeeksi kauaksi.
Jatkuva tehokas suorittaminen niin työssä kuin vapaa-ajalla ei ole ihmisen arvon mitta, vaikka sillä nykyään tunnutaankin lähes kaikkea mitattavan. Kaikki eivät pysy menossa mukana samalla tavalla, osa tahtomattaan ja osa tietoisesti kyydistä pudottautumalla.
Sen sijaan, että yritämme rajoittaa liiallista armopuhetta, kannustan kulkemaan radikaalisti eri suuntaan: missä voisit olla itsellesi vielä armollisempi? Voisitko löysätä kiristävää pipoa vielä vähän enemmän?
Kysyn tätä, koska olen itse saanut kokea paradoksin voiman: kun todella hellitin ja päästin irti, aloin jonkin ajan kuluttua saada todella paljon enemmän ja laadukkaammin aikaan. Tämä ei ollut tavoitteenani, eikä aikaansaannostani voi mitata nykyajan suosituimmilla mittareilla, kuten taloudellisella hyödyllä. Sen sijaan sain jotain mittaamattoman arvokasta: todellisen, omalta itseltä tuntuvan elämän, jonka kauneudesta saan ammentaa myös muiden iloksi ja avuksi. Se, jos mikä on suurinta armoa.
Comments are closed.