Riittävän monta menetystä läpikäyneenä olen oppinut avautumaan surulle. Suru ei enää ole jotain sellaista, jota ei juuri nyt saisi olla, ei enää, ei tässä eikä ainakaan juuri tänään. Piiloteltu tai torjuttu suru ei toisaalta ilmene elämässäni jatkuvana alakulona, toivottomuutena tai unelmista tinkimisenä. Surulla on elämässäni tila ja lupa olla.
Mitä suru sitten on? Miten se kohdataan arjessa? Arkisesta surusta ei puhuta, koska suru mielletään jonakin, joka menee ohitse. Surusta puhutaan työnä, prosesseina, siitä on päästävä eroon, on jo kiire.
Surusta ”selviytymisestä” niin, ettei sitä enää tunne, on tullut jonkinlainen tavoite.
Ajatus siitä, että ”en saa enää surra tätä”, ”tästä on jo pitänyt päästä yli”, saa meidät piiloutumaan omalta surultamme. Tukahdutetun surun tuhovoima on suuri. Piilotettu suru löytää kyllä väylänsä elämäämme: sairasteluna, alakulona, unelmien hiipumisena.
Itselleni menetysten aiheuttama suru on osa elämää. Se, miksi surulla on oma, selkeä roolinsa, eikä se esimerkiksi täytä elämääni tai määritä minua tai tekemisiäni johtuu – ehkä hieman yllättäen – siitä, että toivotan surun joka kerta tervetulleeksi, jos se vähänkin nostaa päätään.
Suru kysyy lupaa ja tilaa, ja tiedän jo kokemuksesta, että se lopulta tuo mukanaan lempeyttä ja armoa.
Kun jokin muistuttaa menetyksestä, kun jotain alkaa nousta pintaan, annan sen tulla. Annan surun levähtää itsessäni. Tervetuloa suru, nyt olemme tässä, yhdessä. Joskus suru on kuin sisuskaluihin tarttuva pyörremyrsky, kiivaana hyökyvä aalto, jotain, joka tempaisee mukanaan. Silloin annan sen pyörittää. Joskus suru on kuin hento tuulenvire, muistuma haikeasta laulusta. Annan sen koskettaa sydäntäni. En odota, että suru jalostaisi minua jotenkin tai tekisi minusta paremman ihmisen. Sen sijaan suru kylläkin muistuttaa minua inhimillisyydestä.
Suru muistuttaa minua kaikista, joita kärsimys kohtaa ja myötätunto täyttää sydämeni. Suru käy tervehtimässä ja tekee samalla tilaa herkkyydelle ja rakkaudelle minussa. Kun kohtaan surun täydesti ja annan sen olla, se hellittää otteensa ja jatkamme omille teillemme – kunnes kohtaamme jälleen.
Kiitos suru, tulethan toistekin.
Comments are closed.