Hankalassa tilanteessa olemme usein valmiit tekemään lähes mitä tahansa, jotta meidän ei tarvitsisi olla juuri siinä missä olemme kokemassa sitä mitä oikeasti tapahtuu. Tilanteissa heräävät tunteet saavat meidät hämmennyksiin ja ensimmäinen vaihtoehto on paeta, eli sivistyneemmin väistää tavalla tai toisella.
Kohtisuoraan kulkeminen yksinkertaisesti tuntuu todella vaikealta.
Ihminen voi perustaa koko elämänsä väistämiselle. Väistämisestä voi tulla syvälle juurtunut asenne ja tapa, jolla kaikkea käsitellään.
Suurin harha on siinä, että väistäminen helpottaa elämää. Lopulta elintila on väistämisen seurauksena niin kapea, että siinä elää vain voimakas ahdistus. Siinä vaiheessa uskomme paradoksaalisesti siihen, että ahdistuksen syynä ovat erilaiset elämämme asiat, emmekä näe, että syynä voi hyvin olla tapamme suhtautua, eli väistää.
Väistäminen rapauttaa vääjäämättä uskoamme omaan selviytymiseemme.
Mikäli väistämme jatkuvasti pienissä arkisissa asioissa, kuten vaikkapa ein sanomisessa, vaikeiden tunteiden sanoittamisessa tai puolemme pitämisessä, kerromme itsellemme jatkuvasti saman asian monin eri tavoin: ”tämä tilanne on liikaa, en mitenkään selviä tästä”.
Väistelyn taustalla voi myös olla syvä usko siihen, että juuri meidän tehtävämme on säilyttää eri tilanteiden status quo, eli valitsemme käyttäytyä niin, ettei kukaan loukkaannu tai mikään häiriinny. Tämä taas perustuu käsitykseen siitä, että erimielisyydet ovat jotakin todella vaarallista ja perusturvallisuuden tunne horjuu, jos olemme eri mieltä.
Moni väistää alitajuisesti myös erilaisia ”liian” voimakkaita positiivisia tunteita, kuten riemua. Jos tilanteen pysyminen tasaisena ja hallittuna on koko elämän a ja o, on selvää, että on tukahdutettava erilaiset voimakkaita tuntemuksia herättävät impulssit.
Kohtisuoraan elettävä elämä on väkisinkin paljon rosoisempaa ja sen kautta autenttisempaa kuin väistelylle perustuva elämä. Kohtisuoruus vaatii hetki hetkeltä oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, riskin ottamista ja rehellisyyden valitsemista.
On huomattava miten mukavaa – ainakin hetkellisesti – olisi häivyttää oma itse kuvasta ja väistää tavalla tai toisella. Ja valita sitten ilmaista eriävä mielipide, huomaamatta jäävä tarve, kipu tai rakkaus silläkin riskillä, että vastassa on toinen, joka valitsee väistämisen.
Valitsen katsoa silmiin, silläkin riskillä, että toinen katsoo ohitseni.
Väistämättömyyden alku on pysyä rehellisesti läsnä omassa itsessä ja uskaltaa meneillään olevissa tilanteissa tiedostaa se hetki, jossa haluaisi vain häipyä emotionaalisesti. Tiedostaa ne hetket, joissa alkaa kallistua toisten ihmisten näkemysten ja totuuksien suuntaan ennen kuin mitään on sanottu. Valita nähdä oman sopeutumiskäytöksen alkupiste ja sitten pysähtyä, pysyä omassa itsessä, omassa totuudessa ja valita uudestaan.
Vääntäytymällä mutkalle, väistelemällä, pakenemalla tai loputtomasti sopeutumalla päädymme elämään muiden määrittelemällä tavalla. Kohtisuoruus on siis mitä mainioin harjoitus, jos haluaa elää itselleen uskollisesti ja saavuttaa oman itsen oloisen ja makuisen elämän.
Comments are closed.