Yhtä vuoristorataa. Siltä elämä minusta usein tuntui ja niin sitä kuvailin muillekin. Jos elämässä olikin ulkoisesti rauhallisempaa, oli sisäinen kokemus toistuvasti samanlainen. Jollain tavalla kaoottinen ja ennakoimaton – ja näiden johdosta turvaton. Sisäinen liike tuntui vaihtelevan taistelun, pakenemisen ja jäätymisen välillä.

Kun ymmärsin, että riippumatta ulkoisista olosuhteista tietty dramaattinen tapa suhtautua elämään oli minulle monesti totta, aloin puhua asiasta ystävilleni. Moni onkin tunnistanut samaa kokemusta, kuin olisi ostanut lipun vuoristorataan, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Joskus se on näkynyt ulkoisenakin draamana, osalla enemmän sisäisenä kokemuksena. Sellaisena, joka tuo elämään epävarmuutta, mutta jonka voi tarvittaessa peittää, jopa itseltään.

Olen vuosien saatossa oppinut, että vuoristoradalleni on todellinen perusta: vain kaksi sukupolvea taaksepäin isoäitini joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan evakkojunassa. Hän on ollut silloin varhaisessa murrosiässä. Pakomatkasta tiedän vain sen, että junaa pommitettiin ja isoäitini joutui syöksymään ulos nietokseen odottamaan, että osuuko. Nykytietämyksen mukaan on mahdollista, että tällaiset traumat, taakkasiirtymät, kulkevat mukana seuraaville sukupolville. Näin minäkin – rauhan ajan lapsi – olin sodassa edelleen. Syvällä itsessäni, solutasolla.

Kun me, joissa trauma jollakin tasolla elää, koitamme selviytyä elämässämme eteenpäin, saatamme tiedostamattamme hakeutua tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, joissa saamme toistettua traumasta tuttua olotilaa. Itselläni on esimerkiksi heikko stressinsietokyky. Silti jokin aivan vastustamattomasti veti minua toimimaan tavoilla, joissa jo valmiiksi herkkä hermostoni joutui ylikierroksille.

Eräs ystäväni onkin keksinyt loistavan ”diagnoosin” sille toiminnalle, joka tiedostamattamme ohjaa elämäämme: traumaperäinen draamariippuvuus. On kuin järjestelisimme elämäämme uudestaan ja uudestaan sellaiset olosuhteet, jotka toistavat sisäisen kaaoksen kokemusta.

Se voi tapahtua hienovaraisesti: syömme liikaa sokeria, juomme liikaa kahvia, valvomme liian myöhään – puhumattakaan isommista jutuista, kuten liian nopeasti intiimiksi käyvistä seurustelusuhteista, dramaattisten tilanteiden tahallisesta aiheuttamisesta tai harkitsemattomista, impulsiivisista päätöksistä tai teoista. Oma lajinsa on kietoutua draamaan, jonka lähde on jossain toisaalla: jonkun tutun tutun elämässä tai vaikka uutisvirrassa.

Draama saa meidät tuntemaan, että olemme elossa, ”nyt vihdoin tapahtuu jotain”. Draaman toistaminen saa aikaan kokemuksen siitä, että olemme jollain selittämättömällä tavalla oleellisen äärellä, jossakin tutussa tilassa. Samalla hallitsemattomuus lisää turvattomuuden tunnetta. Eihän juuri mikään ole niin ahdistavaa kuin kokea toistavansa tiettyjä negatiivisia toimintatapoja ymmärtämättä itse miksi.

Kun olen puhunut ystävieni kanssa tästä, olemme huomanneet, että tervehtymiskeinomme ovat hyvin samantyyppisiä. Olemme vähitellen suostuneet tulemaan tietoisemmiksi omista toimintavoistamme. Jokin meissä on alkanut kyseenalaistamaan jatkuvaa vuoristorata-ajelua.

Halu ottaa vastuuta on ollut avainasemassa elämän rauhoittamisessa. ”Oli pakko myöntää, että en vain oikeasti ole halunnut nähdä, että olen näistä asioista ihan itse vastuussa”, totesi eräs ystäväni tavastaan aiheuttaa jatkuvaa ihmissuhdedraamaa.

Tärkeässä roolissa on meille kaikille ollut pysähtymisen opettelu ja sietokyvyn kasvattaminen rauhoittumisen suhteen.

”On kuin pitäisi harjoittaa jotain lihasta”, toinen ystäväni totesi siitä minullekin hyvin tutusta tilanteesta, jossa on tuntunut vaikealta pysähtyä ennen toimintaa tai vaikkapa ennen jonkin kaoottisen kelan päälle pyöräyttämistä omassa päässä.

Vaikka haemme draamasta jonkinlaista todellisuuden tai läsnäolevuuden kokemusta, se tosiasiallisesti pitää meidät matkan päässä elämästä. Kun otamme vastuuta, opettelemme pysähtymään ja hoivaamaan itseämme, jatkuvat kaaottisuuden kokemukset hellittävät.

Kun lakkamme olemasta oman elämämme draamakuningattaria, pääsemme kohtaamaan elämää ja toisia ihmisiä syvemmällä ja aidommalla tasolla. Draamasta luopuminen antaa elämälle mahdollisuuden tulla lähemmäs meitä ja meille mahdollisuuden astua kannateltaviksi elämän virtaan.

 


Tilaa minulta Yhteydenvoimapostia!

Comments are closed.