Hiljaisuus virittää meidät

 

Suhtaudumme hiljaisuuteen vastahakoisesti. Kun olemme suorittaneet yhden päivän, kiirehtineet viikon, juosseet kuukauden, toisen, kolme, tulee ehkä mahdollisuus hetken hiljaisuudelle. Mielellään ei silloinkaan.

Hiljaisuus saa meidät levottomaksi: miksei täällä kuulu mitään, miksei tapahdu? Pistäisinkö ääntä tulemaan ulkopuolelta tai itsestäni?

Hiljaisuus näyttäytyy tyhjänä, kylmänä, yksinäisenä ja kovana, joten meille tulee kiire pois.

On kuin kastaisimme varpaat kylmään veteen: ”Hui, onpa kylmää, äkkiä pois!” Hiljaisuus nostaa esille jotain kipeää meissä ja käännymme kannoillamme.

Suhteemme hiljaisuuteen on pinnallinen, nautimme siitä minuutin pari, joskus jopa tunnin, sitten on jo aika katkaista suhde ja kiiruhtaa maallisten ilojen pariin. Suoritamme hetken hiljaisuutta, jotta voimme sitten hyvällä omalla tunnolla hälistä eteenpäin.

Hiljaisuuden ja pysähtymisen välille laitetaan yhtäläisyysmerkit, vaikka pysähtyminen on vasta portti hiljaisuuteen. Jos aina vain pysähdymme kiiruhtaaksemme sitten eteenpäin, on kyse vähän samasta kuin tulisimme portille, josta käännymmekin saman tien tulosuuntaan. Emme pääse peremmälle.

Mitä alkaa tapahtua, jos vain olet hiljaisuudessa, jos annat hiljaisuudelle itsesi? Voiko hiljaisuus alkaa puhua, täyttää tyhjyyttäsi, lämmittää? Mitä jos hiljaisuudella on antaa kaikki se mitä kaipaat ja mikä hukkuu hälinään?

Hoivaava hiljaisuus

Mitä pidemmälle kuljen, sitä syvemmin tunnen hiljaisuuden kutsun ja kaipuun sydämessäni. Olen oppinut niitä noudattamaan, sillä ilman hiljaisuutta en ole mitään.

Hiljaisuus voi olla niin täyttä, niin lämmintä, niin hoivaavaa. Niin oman itsen äärelle saattavaa. Hiljaisuus on täynnä ideoita, jotka odottavat, että joku uskaltaa pysähtyä ja ottaa niistä kiinni. Hiljaisuudesta nousee sydämemme syvimmät pyynnöt, sielun kaipuu ja rukoukset. Antautua hiljaisuudelle, olla itse hiljaisuus.

Mitä, jos hetkeksi tulemme itse hiljaisuudeksi: näkyvän ja kuuluvan tilalla onkin läsnäolomme, energiamme. Kykymme kannatella itseä ja muita oman hiljaisuuden, tarkkailijuuden kautta?

Onko meillä aina oltava jokin ääni, jokin mielipide, metelin aihe, kysymys? Minkälaiseksi muutumme, jos olemmekin vain, olemme läsnä, olemme hetkisen itse hiljaisuus? Kun kaikki meissä loistaa hiljaisuudessa. Ei mitään tukahdutettua, eikä vaimennettua. Oman olemuksemme hehku. Luottamus läsnälomme voimaan.

Musiikin tärkein nuotti on tauko. Ilman taukoa ei synny sävelmää. Mitä jos annamme hiljaisuuden virittää itsemme niin, että voimme taas soida kirkkaana ja uusin sävelin, kun sen aika on.