Category

Mielen hyvinvointi

Category

 

Suhtaudumme hiljaisuuteen vastahakoisesti. Kun olemme suorittaneet yhden päivän, kiirehtineet viikon, juosseet kuukauden, toisen, kolme, tulee ehkä mahdollisuus hetken hiljaisuudelle. Mielellään ei silloinkaan.

Hiljaisuus saa meidät levottomaksi: miksei täällä kuulu mitään, miksei tapahdu? Pistäisinkö ääntä tulemaan ulkopuolelta tai itsestäni?

Hiljaisuus näyttäytyy tyhjänä, kylmänä, yksinäisenä ja kovana, joten meille tulee kiire pois.

On kuin kastaisimme varpaat kylmään veteen: ”Hui, onpa kylmää, äkkiä pois!” Hiljaisuus nostaa esille jotain kipeää meissä ja käännymme kannoillamme.

Suhteemme hiljaisuuteen on pinnallinen, nautimme siitä minuutin pari, joskus jopa tunnin, sitten on jo aika katkaista suhde ja kiiruhtaa maallisten ilojen pariin. Suoritamme hetken hiljaisuutta, jotta voimme sitten hyvällä omalla tunnolla hälistä eteenpäin.

Hiljaisuuden ja pysähtymisen välille laitetaan yhtäläisyysmerkit, vaikka pysähtyminen on vasta portti hiljaisuuteen. Jos aina vain pysähdymme kiiruhtaaksemme sitten eteenpäin, on kyse vähän samasta kuin tulisimme portille, josta käännymmekin saman tien tulosuuntaan. Emme pääse peremmälle.

Mitä alkaa tapahtua, jos vain olet hiljaisuudessa, jos annat hiljaisuudelle itsesi? Voiko hiljaisuus alkaa puhua, täyttää tyhjyyttäsi, lämmittää? Mitä jos hiljaisuudella on antaa kaikki se mitä kaipaat ja mikä hukkuu hälinään?

Hoivaava hiljaisuus

Mitä pidemmälle kuljen, sitä syvemmin tunnen hiljaisuuden kutsun ja kaipuun sydämessäni. Olen oppinut niitä noudattamaan, sillä ilman hiljaisuutta en ole mitään.

Hiljaisuus voi olla niin täyttä, niin lämmintä, niin hoivaavaa. Niin oman itsen äärelle saattavaa. Hiljaisuus on täynnä ideoita, jotka odottavat, että joku uskaltaa pysähtyä ja ottaa niistä kiinni. Hiljaisuudesta nousee sydämemme syvimmät pyynnöt, sielun kaipuu ja rukoukset. Antautua hiljaisuudelle, olla itse hiljaisuus.

Mitä, jos hetkeksi tulemme itse hiljaisuudeksi: näkyvän ja kuuluvan tilalla onkin läsnäolomme, energiamme. Kykymme kannatella itseä ja muita oman hiljaisuuden, tarkkailijuuden kautta?

Onko meillä aina oltava jokin ääni, jokin mielipide, metelin aihe, kysymys? Minkälaiseksi muutumme, jos olemmekin vain, olemme läsnä, olemme hetkisen itse hiljaisuus? Kun kaikki meissä loistaa hiljaisuudessa. Ei mitään tukahdutettua, eikä vaimennettua. Oman olemuksemme hehku. Luottamus läsnälomme voimaan.

Musiikin tärkein nuotti on tauko. Ilman taukoa ei synny sävelmää. Mitä jos annamme hiljaisuuden virittää itsemme niin, että voimme taas soida kirkkaana ja uusin sävelin, kun sen aika on.

 

 

Nykymaailman meno ei varsinaisesti tue sitä, että meille syntyisi syvä kontakti omaan itseen. Yhteyden tielle tulee nopeasti paljon erilaisia asioita, ulkopuolisia vaatimuksia, joiden myötä mieli alkaa siirtyä oman kokemuksen ja oman kehon ”ulkopuolelle”.

Sen sijaan, että meille muodostuisi omasta pintakerroksesta sisäänpäin syvä kokemus siitä, kuka minä olen, miten minä täällä olen, mitä haluan, mihin suuntaan haluan kulkea ja mitä minun sydämeni kaipaa, me liikummekin pinnalta ulospäin. Lähdemme poimimaan itsemme ulkopuolelta erilaisia viestejä siitä, keitä me olemme.

Me käymme kysymässä itseämme toisten ihmisten silmistä ja asenteista. Ja valitettavan usein vielä sellaisilta tahoilta, joiden katse ei kerro meille autenttista tarinaa meistä itsestämme.

Miksi nämä tahot eivät voi kertoa meille totuutta itsestämme?

Kun syvä kontakti itseemme puuttuu tai kontakti on hauras, me helposti haemme siihen sellaiset tahot, joilla on hyvin voimakkaat näkemykset meistä. Erilaiset esikuvat ja auktoriteetit tuntuvat tietävän kuinka meidän tulisi olla ja elää. Kun jokin ihminen, ideologia tai taho vaikuttaa selkeärajaiselta, päättäväiseltä ja ehyeltä kokonaisuudelta meidän herkkään tai jollain tavalla hauraaseen minuuteemme verrattuna, on helppo alkaa nojautua tai mukautua tuon tahon suuntaan, koska se omalla tavallaan tuo meille turvallisuutta.

Ongelmalliseksi tämä muuttuu, jos emme missään vaiheessa kunnolla malta tai uskalla pysähtyä itsemme äärelle. Huuhtoudumme mukana elämän virrassa ymmärtämättä kunnolla, kuka tai mikä määrittelee meitä. Omaa itseä ei ole kovin helppo hyväksyä, jos on koittanut aina ”hyväksyttää” sitä ulkopuolisilla.

Käsitys omasta voimasta tai kyvystä olla oman elämän auktoriteetti saattaa jäädä vajaaksi, jos käsitys itsestämme on toisten ihmisten näkemysten varassa.

Saat olla oman elämäsi auktoriteetti

Kokemukseni mukaan pääsemme autenttisempaan yhteyteen itsemme kanssa, kun, lakkaamme ponnistelemasta jatkuvasti oman ihmisyytemme pintakerroksesta ulospäin. Lakkaamme kuljettamasta omaa kokemusmaailmaamme itsemme ulkopuolella ja hakemasta sieltä vastauksia.

Pysähdymme ja olemisemme kääntyy sisäänpäin. Alamme syventää sitä kokemusta itse itsessämme, että kuka minä oikeasti olen.

Oman itsen äärelle pysähtymisessä voi olla erittäin tärkeää saada kokemus siitä, että meitä katsotaan hyväksyvästi ja kannustetaan oman totuuden äärelle.

Tämä voi tapahtua työskentelemällä luotettavan auttajan kanssa, osallistumalla sellaiseen henkisen kasvun piiriin, jossa muutkin ovat samojen kysymysten äärellä tai vaikkapa valikoimalla luettavaksi tai kuunneltavaksi sellaisia opuksia, joissa on armollinen, sydäntä puhutteleva viesti. Itsen äärelle pysähtymisessä on tärkeää sallia myös avun vastaanottaminen.

Suhtaudu epäilykseen lempeästi

On hyvä huomata, että usein meissä herää valtavasti epäilyä jo siinä pienessä pysähtymisen hetkessä, jossa haluaisimme asettua itsemme äärelle. Saanko pysähtyä? Olenko niin tärkeä itselleni, että saan? Saanko olla kysymässä näitä kysymyksiä? Eikö mun kuitenkin pitäisi olla tekemässä jotain muuta tärkeämpää? (Tuo viimeksi mainittu on ihan mun lemppari…) Kyseenalaistaminen on inhimillistä, mutta sen kanssa kannattaa olla lempeästi hereillä.

Kumpi on lopulta tärkeämpää: asettua itsen äärelle vaikkapa viideksi minuutiksi vai pestä koneellinen pyykkiä?

Koska niin se vain on, että oman totuuden ja oman sisäisen viisauden löytäminen, oman todellisen itsen rakentaminen, alkaa siitä, että pysähdymme oman itsemme äärelle. Näin meille muodostuu ajan myötä syvä sisäinen auktoriteetti omaan itseemme ja tarinaamme, emmekä ajaudu hakemaan vahvistusta itsellemme sellaisilta tahoilta, jotka eivät voi sitä antaa.

Mikä ihaninta, alamme avautua vastaanottamaan yhä enemmän meille hyväksi olevia asioita ja ihmisiä, jotka heijastavat meille takaisin sitä syvää totuutta itsestämme, mitä itsekin koemme olevamme. Tämä on yksinkertaisesti seurausta siitä, että todella tunnemme itsemme ja oman sisäisen totuutemme ja myös elämme niiden mukaisesti.

 

 

 

Auringonlasku kesäisen Kaivopuiston rannassa, ihmiset tanssivat, nauroivat ja olivat iloisia, merellinen maisema oli uskomattoman kaunis. Olin ihanassa, tärkeässä seurassa ja silti keskellä kaikkea sitä tunsin yhtäkkiä huikaisevaa yksinäisyyttä, täydellistä erillisyyttä kaikesta ja kaikista. Jotain sellaista, jonka olen oppinut tuntemaan kosmisena yksinäisyytenä.

Nuorempana juoksin tuota yksinäisyyttä pakoon. Mikä tahansa tai kuka tahansa oli parempaa kuin syvä yksinäisyyden tunne. En edes kunnolla tunnistanut yksinäisyyttä yksinäisyydeksi: jokin vain oli kertakaikkiaan vialla.

Minulle on ollut käänteen tekevää hyväksyä se, että tätä yksinäisyyttä kukaan ei koskaan voi ottaa meiltä pois. Me emme voi antaa sitä pois, eikä se lähde minnekään.

Tietty eksistentialistinen yksinäisyys ja erillisyys on ihmisen osa. Väitän, että edes äärimmäisen sosiaalinen elämä ja mielekkäät ihmissuhteet eivät poista yksinäisyyden perusolemusta meistä.

Voimme juosta karkuun tai tukahduttaa sitä, muttei se silti katoa minnekään. Oivalluksen myötä olen alkanut tutustua yksinäisyyden tunteeseen yhä syvemmin ja oleilla sen kanssa yhä tietoisemmin.

Mitä tapahtuu, jos tunnistaisimme yksinäisyytemme ja sen pelkomme juuri siksi mitä se onkin, emmekä asettelisi sen päälle vaikkapa vaille jäämisen kaapua? Miksi niin automaattisesti yhdistämme yksinäisyyden negatiivisiin tunnekokemuksiin? Mitä jos astelemme syvälle sisään kosmiseen yksinäisyyteemme? Miten kaikkien pyrintöjemme ja saamisen pakkojemme silloin käy?

Minusta tuli utelias näkemään, mitä tapahtuu, jos todella syleilen yksinäisyyttäni. Jos en koita karkottaa sitä pois tai vaihtaa sitä halpoihin huveihin.

On huikeaa, miten lopulta juuri syvä yksinäisyys, yksinäisyyteen ja yksin oloon antautuminen lopulta avasi oven täysin vastakkaiseen kokemukseen: syvään yhteyden tunteeseen, kaiken ja kaikkien yhteenkuuluvuuteen.

Yksinäisyys ja yksin olo eivät enää sanoina tarkoita minulle jotain tiettyä. Teen määritelmäni itse, enkä sanoita kokemusmaailmaani valmiilla ”yksinäisyys on kamalaa” -asenteella.  Minulle yksinäisyydessä on monenlaisia erilaisia sävyjä.

Yksinolosta ja yksinäisyydestä on tullut minulle portti orgaanisempaan tapaan olla kontaktissa myös muiden kanssa omista todellisista yhteenliittymisen tarpeista – ei yksin jäämisen pelosta – käsin. Ennnenkaikkea yksinäisyyden hyväksymisestä ja yksin olosta on tullut portti syvälle omaan itseeni, lepoon, syvään iloon ja uusiin oivalluksiin.

 

Elämme aika voimakkaasti pois selittämisen aikakautta. Olemme tottuneita terapoimaan ja analysoimaan itseämme niin kovin, että ihan tavallisista ja yksinkertaisista asioista tulee kovin mutkikkaita ja vaikeita. Rakkaus on tästä yksi hyvä esimerkki.

Kun emme aivan uskalla myöntää, että jossain ihmissuhteessa tai kuviossa ei meidän mielestämme ole sittenkään rakkautta, alamme selitellä itsellemme, että ehkä sitä kuitenkin on.

Siksi voi olla hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä rakkaus ainakaan ei ole.

 

Rakkaus ja vallankäyttö eivät mahdu samaan lauseeseen:

On ihmisiä, jotka nimeävät rakkaudeksi sen, mikä oikeasti on vallan käyttöä. Manipulointia, ihmisten pelaamista toisiaan vasten, toisten heikkouksien hyväksikäyttöä tai selkään puukottamista ei voi jotenkin rakkauden varjolla tehdä ja sitten väittää, että siitäkin huolimatta rakastaa. Rakkauden tunnistaa siitä, että se on vilpitöntä.

 

Rakkauden määrä ei vaihtele hetkestä toiseen:

Tunteemme vaihtelevat, päivä voi olla huono ja toinen ihminen voi ärsyttää. Vaikka emme ole hetkellisesti kontaktissa rakkauteen, on rakkaus silti taustalla tasaisena ja luotettavana asiana, ei jonakin sellaisena, joka ensimmäisenä horjuu tai josta ensimmäisenä aletaan kitsastella, kun hieman hatuttaa.

 

Rakkaus ei ole vaihdon väline:

Jos rakastan toisia, rakastan heitä sellaisena kuin he ovat, ilman ehtoja. En lähtökohtaisesti oleta kenenkään olevan minulle mitään velkaa, enkä itse koe tarvetta hyvitellä muille. Toisten ei tarvitse tehdä kuten minä teen, eikä ajatella samoin kuin minä itse. Kunnioitan minulle rakkaiden ihmisten erillisyyttä ja erilaisuutta ja rakastan heitä sellaisina kuin he ovat.

 

Kaikesta ei tarvitse tehdä (henkiselläkään polulla) niin kovin mutkikasta.

Jos vatsaa aina kuristaa ja oma olo kutistuu ja pienenee jonkun ihmisen seurassa tai jossain porukassa, ei siinä kuviossa silloin ole rakkautta, vaikka kuinka minulle niin uskoteltaisiinkin.

 

Se, että ihmiset eivät omassa elämässään tunne, koe tai osaa ilmaista rakkautta, ei tarkoita sitä, että minun tarvitsisi sopeutua sellaiseen kuvioon tai antaa loputtomasti rakkauttani saamatta siihen vastakaikua.  On suurta rakkautta osata erottaa rakkauden naamiot ja aito rakkaus toisistaan. Sen pohjalta voimme ja saamme valita elämäämme terveempiä kuvioita.

 

 

Riittävän monta menetystä läpikäyneenä olen oppinut avautumaan surulle. Suru ei enää ole jotain sellaista, jota ei juuri nyt saisi olla, ei enää, ei tässä eikä ainakaan juuri tänään. Piiloteltu tai torjuttu suru ei toisaalta ilmene elämässäni jatkuvana alakulona, toivottomuutena tai unelmista tinkimisenä. Surulla on elämässäni tila ja lupa olla.

Mitä suru sitten on? Miten se kohdataan arjessa? Arkisesta surusta ei puhuta, koska suru mielletään jonakin, joka menee ohitse. Surusta puhutaan työnä, prosesseina, siitä on päästävä eroon, on jo kiire.

Surusta ”selviytymisestä” niin, ettei sitä enää tunne, on tullut jonkinlainen tavoite.

Ajatus siitä, että ”en saa enää surra tätä”, ”tästä on jo pitänyt päästä yli”,  saa meidät piiloutumaan omalta surultamme. Tukahdutetun surun tuhovoima on suuri. Piilotettu suru löytää kyllä väylänsä elämäämme: sairasteluna, alakulona, unelmien hiipumisena.

Itselleni menetysten aiheuttama suru on osa elämää. Se, miksi surulla on oma, selkeä roolinsa, eikä se esimerkiksi täytä elämääni tai määritä minua tai tekemisiäni johtuu – ehkä hieman yllättäen – siitä, että toivotan surun joka kerta tervetulleeksi, jos se vähänkin nostaa päätään.

Suru kysyy lupaa ja tilaa, ja tiedän jo kokemuksesta, että se lopulta tuo mukanaan lempeyttä ja armoa.

Kun jokin muistuttaa menetyksestä, kun jotain alkaa nousta pintaan, annan sen tulla. Annan surun levähtää itsessäni. Tervetuloa suru, nyt olemme tässä, yhdessä. Joskus suru on kuin sisuskaluihin tarttuva pyörremyrsky, kiivaana hyökyvä aalto, jotain, joka tempaisee mukanaan. Silloin annan sen pyörittää. Joskus suru on kuin hento tuulenvire, muistuma haikeasta laulusta. Annan sen koskettaa sydäntäni. En odota, että suru jalostaisi minua jotenkin tai tekisi minusta paremman ihmisen. Sen sijaan suru kylläkin muistuttaa minua inhimillisyydestä.

Suru muistuttaa minua kaikista, joita kärsimys kohtaa ja myötätunto täyttää sydämeni. Suru käy tervehtimässä ja tekee samalla tilaa herkkyydelle ja rakkaudelle minussa. Kun kohtaan surun täydesti ja annan sen olla, se hellittää otteensa ja jatkamme omille teillemme – kunnes kohtaamme jälleen.

 

Kiitos suru, tulethan toistekin.