Jos meillä olisi aito, hyvä suhde vihaamme, emme ottaisi niin paljon shittiä vastaan kuin mitä tänä päivänä otamme: odotukset elämän jokaisella osa-alueella ovat usein ylimitoitettuja ja kaikkeen pitäisi pystyä hymy huulilla. Kiltin tyttöyden vaatimus läpäisee koko yhteiskunnan ja kun kilttiä tyttöä alkaa ottaa pannuun, on kaikille kätevämpää, että hän ahdistuu tai masentuu. Nämä tunnetilat kun ovat passivoivia siinä missä viha pakottaisi meidät parketille, keskilattialle sanomaan, että ”ei jumalavita, nyt riittää!”.
Uskon, että moni meistä ei tutustu vihaansa oikeasti, koska olemme oppineet suhtautumaan vihaamme pelokkaasti, tukahduttaen. Viha saattaa olla ongelmallinen tunne varsinkin niin sanotusti tiedostavalle ihmiselle: olemme ehkä omaksuneet uskomuksen siitä, että hyvä tai ”henkinen” ihminen ei koskaan tunne vihaa. Tai jos vihaa sattuisikin nousemaan, on siitä pyrittävä pikimmiten eroon erilaisin tyynnyttävin metodein.
Jos olet aina hyvällä tuulella, hillitty ja ymmärrät muita, jos perusturvallisuutesi vaatii sen, että olet kaikessa samaa mieltä muiden kanssa, onko mahdollista, että sisäinen kiehuntasi menee itseltäsikin ohitse? Ehkä olet silloin niitä, joilla on jatkuvasti jotain psyykkistä tai fyysistä kremppaa, päätä särkee, niskat jumissa ja jokainen kausiflunssa poikasineen vierailee luonasi.