Category

Ihmisenä kasvaminen

Category

Meihin on hyvin syvälle iskostunut ajatus siitä, että painon hallinta on yhtä kuin elämän hallinta. Ja hyvä elämä on hallittua elämää. Väitän, että tämän seurauksena osa meistä kantaa mukanaan riittämättömyyden tunteita ja alitajunnassa myllertävää jatkuvaa ahdistusta siitä, että ”näille kiloille on kohta pakko tehdä jotain.”

Minkälaista elämämme olisi, jos kaikki se energia minkä käytämme painomme kanssa kamppailuun, vapautuisi käytettäväksi johonkin todelliseen ja merkitykselliseen? Suostumalla painokamppailijan identiteettiin juutumme nappuloiksi turhanaikaiseen peliin, jota kukaan ei koskaan voita.

Suhde itseen voi olla hyvinkin kimurantti, jos on tottunut arvottamaan itseään peilin tai vaa´an kautta. Itsekin olen kasvanut ympäristössä, jossa painolle on annettu valtavan paljon huomiota ja elin vuosia elämästäni ”ryhdistäytymisen ja romahtamisen luupissa”.

Olen sittemmin tehnyt päätöksen astua syvään ystävyyteen kehoni kanssa. Tällä ystävyydellä ei ole ehtoja. Enää en elä luupissa, enkä anna painoni määritellä ihmisarvoani.

Rakas sitkeä kanssakulkija,

Ymmärrän, että et enää jaksaisi tätä. Alkaa ottaa päähän, väsyttää, ärsyttää. Et ole yksin.

Samanlaisena toistuvat päivät, vapauden ja valinnanmahdollisuuksien kaventuminen saa olon tuntumaan epämääräisen kaksiulotteiselta. Uuden, jatkuvasti muuttuvan arjen opettelu uuvuttaa. Huolet ja murheet – varsinkin ne, joita emme päästä pintaan – kaihertavat.

Sähköiseksi muuttunut sosiaalisuus saa olon tuntumaan yhtä aikaa turvonneelta ja nälkäiseltä. Uutisissa toistuvat dramaattiset sanat ja lauseet muuttuvat elämää kuormittavaksi, turruttavaksi taustahälyksi. Kauppareissut jännitysnäytelmiksi.

Väsymme siihen, että itsestäänselvyydet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Uskaltaako tässä nyt edes hengittää? Onko tässä nyt varmasti riittävä turvaväli?

Menetämme asioita: vapauksia, valinnanmahdollisuuksia, töitä, rahaa, rakenteita ja ennakoitavuutta.

Mielemme ponnistelee muodostaessaan yhä uusia ja uusia kuvia muuttuvasta tilanteesta. Kuin katsoisimme kaleidoskooppia, jota kääntävä käsi ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun sirpaleet ovat asettumassa, ne heilahtavat jälleen uuteen asentoon ja meidän on yritettävä tarkentaa katseemme uudestaan.

Uuvumme, vaikka emme tekisi mitään. Luihin ja ytimiin asti hiipii epämääräinen väsymys, jota on vaikea tunnistaa ja jota on vaikea karkottaa. Emme salli lepoa, koska juuri meillähän on vielä voimia. Niitä on oltava. Onhan niitä vielä?

Torjumme tietoisuudestamme asioita. Sitä, että emme tiedä kuinka kauan tämä tilanne oikeasti kestää. Että emme tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu. Sitä, että meille tai omaisillemme voi käydä kuinka vain. Tunnemme surua, mutta emme uskalla antaa sen tulla pintaan. Tunteet ylipäätään ovat kuin kohti singahtelevia palloja: kun yhdestä ehtii juuri saada kopin, iskee seuraava jo ohimoon.

Toivomme salaa, että tulisi joku tai jokin, joka pelastaisi maailman ja meidät. Vaikka olemme ehkä jo pitkäänkin toivoneet, että maailmamme muuttuisi, emme haluaisi ottaa muutosta tässä paketissa. Emme halua takaisinkaan, mutta emme kiitos vain tätäkään!

Kipuilemme hahmottaaksemme uuden, omassa hallinnassamme olevan kokonaisuuden vain huomataksemme sen olevan mahdotonta. Mieli koittaa haparoida kohti tulevaa onnistumatta muodostamaan riittävää rakennetta, johon kiinnittyä. Onko tulevaisuus kenties tuollainen, vaiko tällainen: sellaista kuvaa, johon katseen voisi tarkentaa, ei pysty ehkä vielä pitkään aikaan muodostamaan.

Koitamme pysyä vahvoina joko itsemme tai läheistemme tähden. Työläännymme positiivisuuteen – sekä omaamme että toisten. Soittelemme toisillemme, mutta unohdamme kesken lauseen mitä meidän piti sanoa. Keskittymiskykymme ja pinnamme lyhenevät. Aloitamme askareita, joista hyppäämme toiseen, tulemme keskeytetyksi, unohdamme mitä piti olla tekemässä ja aloitamme sitten jotain aivan muuta. Päivän päätteeksi tekemisemme ovat mielessämme edelleen ihan yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät.

Kaiken tämän keskellä elämme, seuraamme miten kevät tekee tuloaan ja opettelemme luopumista. Autamme missä voimme ja pyydämme apua. Käsitämme vähitellen illuusioidemme laajuuden. Hahmotamme pikkuhiljaa tyhjyyden, joka paljastuu. Tätä tuntematonta maastoa me alamme tunnustella, piirtää siitä karttaa, tehdä reittisuunnitelmia.

Askelemme ovat vielä haparoivia, viivat paperilla hentoja, ajatukset hahmottomia. Silti ne ovat siellä. Meidän ei tarvitse tietää enempää. Voimme vain luottaa, että ne ovat siellä. Yhtäkkiä ymmärrämme, että todellinen tehtävämme onkin tietää vähemmän ja luottaa enemmän.

Vähä vähältä sydämemme aukeaa uudella tavalla. Kohtaamme kaiken, otamme vastaan rakkaudella väsymyksemme, turhautumisemme, epätietoisuutemme. Suostumme itsemme äärelle. Emme vähättele kokemustamme tai lakaise sitä maton alle. Puhumme itsellemme lempeästi. Muistamme miten paljosta olemme selvinneet. Lakkaamme vaatimasta itseltämme jatkuvasti lisää. Avaamme itsestämme jotain uutta toisillekin. Uskallamme tarvita. Uskallamme olla läsnä. Oikeasti.

Uskallamme levätä väsymystämme pois. Suremme. Annamme itsemme olla rauhassa. Olla sellaisina kuin olemme. Hengitämme sisään ja ulos. Päästämme irti kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Tämä hetki juuri nyt, juuri tässä. Se on kaikki mitä meillä on. Ja se riittää.

 

Rakas ihana sinä,

me selviämme kyllä!

 

Sydämen pyyntö vaikeana aikana

Olkoon niin, että pystyn hyväksymään sen, että en tiedä mitä nyt ja tulevaisuudessa tapahtuu.

kuuntele pyyntö kokonaisuudessaan tästä:

 

 

 

 

Jos meillä olisi aito, hyvä suhde vihaamme, emme ottaisi niin paljon shittiä vastaan kuin mitä tänä päivänä otamme: odotukset elämän jokaisella osa-alueella ovat usein ylimitoitettuja ja kaikkeen pitäisi pystyä hymy huulilla. Kiltin tyttöyden vaatimus läpäisee koko yhteiskunnan ja kun kilttiä tyttöä alkaa ottaa pannuun, on kaikille kätevämpää, että hän ahdistuu tai masentuu. Nämä tunnetilat kun ovat passivoivia siinä missä viha pakottaisi meidät parketille, keskilattialle sanomaan, että ”ei jumalavita, nyt riittää!”.

Uskon, että moni meistä ei tutustu vihaansa oikeasti, koska olemme oppineet suhtautumaan vihaamme pelokkaasti, tukahduttaen. Viha saattaa olla ongelmallinen tunne varsinkin niin sanotusti tiedostavalle ihmiselle: olemme ehkä omaksuneet uskomuksen siitä, että hyvä tai ”henkinen” ihminen ei koskaan tunne vihaa. Tai jos vihaa sattuisikin nousemaan, on siitä pyrittävä pikimmiten eroon erilaisin tyynnyttävin metodein.

Jos olet aina hyvällä tuulella, hillitty ja ymmärrät muita, jos perusturvallisuutesi vaatii sen, että olet kaikessa samaa mieltä muiden kanssa, onko mahdollista, että sisäinen kiehuntasi menee itseltäsikin ohitse? Ehkä olet silloin niitä, joilla on jatkuvasti jotain psyykkistä tai fyysistä kremppaa, päätä särkee, niskat jumissa ja jokainen kausiflunssa poikasineen vierailee luonasi.

Haluan jakaa kanssasi jotain siitä, mitä olen oppinut osallistuessani retriiteille. Retriittiolosuhteet mahdollistavat minulle todella intensiivisen työskentelyn: jotain sellaista – jota ainakin minun – on mahdotonta saavuttaa arkiolosuhteissa.

Retriittityöskentelyn kauneus on omassa kokemuksessani siinä, että olemme niin intensiivisesti läsnä itsellemme ja toisillemme. Yksi syvästi tyydyttävimpiä kokemuksia itselleni on silmiin katsomisen kautta tapahtuva todellinen kohtaaminen.

Kun olen täysin avoin katseessani ja tulen kohdatuksi siinä toisen ihmisen yhtä avoimen katseen kautta, koen tulevani todella nähdyksi. Syvällä, todellisella tavalla vastaanotetuksi ja kohdatuksi. On yhtä lailla kaunista, että tiedän voivani itse antaa tämän kokemuksen toiselle ihmiselle.

Olen jo pitkään määrittänyt ihmissuhteitteni mielekkyyden läsnäolon laadun perusteella. Koska statuksesi, saavutuksesi ja ulkonäkösi eivät mielestäni kerro mitään kovin keskeistä, voin keskittyä siihen, mikä minusta on oleellisinta: minkälaista läsnäolosi laatu on ja miten se kohtaa omani. Mitä voimme yhdessä muodostaa, mitä kohtaamisessamme todella tapahtuu ja minkä uuden syntymisen se mahdollistaa. Katse on tässä oleellinen portti.

Kun ihmisen sydän on murtunut ja jos tämä murtuminen on johtanut rakkaudelle avautumiseen, se näkyy silmistä. Aina. Tunnistan tällaisen ihmisen katseessa usein jotain omaa. On kuin ennen ensimmäistäkään sanaa jakaisimme jonkin syvän kokemuksen yhteydestä.

Katseessaan todella läsnä oleva ja katseen kautta rakastava ihminen on kauneinta mitä tiedän.

Avoin katse voi tuntua myös haastavalta ja se voi kutsua tuntemattomille vesille. Katse voi olla sukellus ja se voi vaatia paljon rohkeutta. Kun katson sinua avoimesti ja syvästi olen aina myös hyvin haavoittuva ja altis. Toisiaan todella silmiin katsovat ihmiset ovat samaan aikaan turvassa ja täysin vieraalla maaperällä. Tällä hetkellä haastan itseäni uskaltautumaan yhä syvemmälle herkkyyteen ja haavoittuvaisuuteen myös katseessani, ilman täyttä varmuutta siitä, miten lopulta tulen nähdyksi ja kohdatuksi. Koen nyt olevani riittävän vahva, jotta voin olla katseessani näkyvillä.

Katseen laadusta oppii paljon vielä retriitin jälkeenkin. Kun itsellä on yhä päässä ”retriittisilmät” ja oma katse on auki, seuraa mielenkiintoisia oppimistilanteita. Väitän, että suurin osa meistä kulkee päiviäkin kohtaamatta katseellaan oikeasti ketään tai kokien, ettei itse tule nähdyksi. Kun joku sitten todella katsoo silmiin, voi sen vaikutus ”lennättää selälleen”. Suora, avoin ja intensiivinen katse voi saada vastaanottajansa perääntymään muutaman askeleen, sekoamaan sanoissaan tai pudottamaan käsistä tavaroita. Kokemusta on.

Meillä on usein kohtaamisissakin niin kiire tuottaa niihin jotain sisältöä: puhetta, menoa ja meininkiä, että saatamme unohtaa meillä olevan jotain vielä oleellisempaa annettavaa. Oman katseemme avoimuus ja sen tuoma mahdollisuus antaa toiselle ihmiselle kaikista kaunein lahja: todellinen nähdyksi tulemisen kokemus.

 

 

 

Joskus sen myöntäminen itselle, että haluan, kaipaan ja tarvitsen, on todella vaikeaa. Olemme ehkä sisäistäneet, että tarvitsevuus on jotenkin riskialtista, jotain epätoivottavaa, joka tekee meistä haavoittuvaisia ja riippuvaisia muista ihmisistä tai asioista.

Oma tarvitsevuus saattaa hävettää tai herättää jopa itsevihaa. Ehkä koemme lähtökohtaisesti tarpeidemme olevan niin suuria, että mikään ei mitenkään voisi riittää täyttämään niitä. Ehkä meissä on negatiivista riippuvuuskäyttäytymistä, joka tuo tarvitsevuuteen hallitsemattomuuden kokemuksen.

Kun katsomme kaupan lattialla raivoavaa lasta, voimmeko myöntää, että tilanteen meissä herättämä vastustus ja ärsyyntyminen syntyy pohjimmiltaan siitä, että me itsekin olemme usein varsin lähellä sitä, että heittäytyisimme keskelle lattiaa parkumaan ”Mä haluuuuun!!!”.

Saammeko ylipäänsä tarvita? Mitä jos myöntäisimme oman tarvitsevuutemme? Sen, että ”mä haluun, mä haluun, mä haluun!” Voisimmeko pysähtyä oman tarvitsevuutemme äärelle?

Älä lakaise maton alle vaan kohtaa

Oman tarvitsevuuden myöntäminen ja salliminen itselle on keskeisen tärkeä lähtökohta sille, että ylipäänsä ymmärrämme mitä elämässämme tarvitsemme, ja voimme kokea omien tarpeittemme täyttymistä.

Jos lakaisemme tarvitsevuutemme aina maton alle, emme koskaan kunnolla pääse käsiksi siihen mitä koemme tarvitsevamme ja siihen mitä oikeasti tarvitsemme. On huomionarvoista, että nämä kaksi asiaa eivät aina välttämättä ole sama asia.

Tarpeiden kieltäminen ryöpsäyttää ne lopulta todennäköisesti esille jossain toisessa muodossa, jota on vaikeampi tunnistaa tai jonka kanssa on vaikeampi pärjätä.

Jos on matkan varrella sisäistänyt, että omiin tarpeisiin on vaikea vastata tai ne ovat jollain tavalla liiallisia tai turhia, on todennäköisesti oppinut tukahduttamaan tarpeita. Siksi on tärkeää aluksi tutustua siihen miltä tarvitsevuus tuntuu ilman mitään mittatikkua.

Oletetaan vaikka, että haluamme todella kovasti tunnustusta toisilta ihmisiltä. Inhimillistä, eikö totta? Jos sinulla on kokemus siitä, että et saa tunnustusta, voi olla vaikeaa kohdata tunnustetuksi tulemisen tarvetta itsessä. Mitä, jos tarve saisi silti olla ja tulla sinulle näkyväksi juuri niin voimakkaana ja isona kuin mitä se sinussa on? Jos et tuomitse tai arvota sitä, vaan annat sen vain olla, tuntua ja näkyä SINULLE. Onko mahdollista, että pelkästään se, että sinä itse kohtaat oman tarvitsevuutesi alkaakin täyttää tätä kyseistä tarvetta? Jo se, että myönnät itsellesi kaipaavasi tunnustusta alkaa vastata tarpeeseen.

Tässä meillä on portti tarpeiden täyttämiseen hieman toisella tavalla kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan: sen sijaan, että tuskailemme ja kiellämme omia tarpeitamme odottaen samalla, että joku jossain täyttää ne, alammekin kääntyä sisäänpäin, avautua syvästi omalle tarvitsevuudellemme. Näemme miten kipeästi kaipaamme ja haluamme asioita ulkopuoleltamme, vaikka oikeasti tiedämme, ettei kukaan tai mikään voi täyttää meitä.

Opettelemme vähitellen löytämään tarpeillemme vastauksia itsestämme, sellaisesta olemisesta, tekemisestä ja ajattelemisesta, joka vastaa tarpeisiimme meissä ja meidän toimestamme.

Tämän asennoitumistavan tarkoituksena ei ole tehdä meistä ihmisiä, jotka ovat täysin itseriittoisia eivätkä tarvitse ketään. On kuitenkin oireellista, että olemme usein todella riippuvaisia asioista ja ihmisistä ulkopuolellamme.

Itselle myönnetty tarve ja tarpeesta vastuun kantaminen mahdollistaa sen, että voimme tarvita muita terveesti. Tarvitseminen ja riippuvuus ovat kaksi eri asiaa. Jos emme näe terveen tarvitsevuuden ja kipeän riippuvuuden eroa, olemme elämässämme aina suhteessa ulkomaailmaan vajavaisuudesta käsin.

Uskaltaudu tunnustelemaan mitä oikeasti tarvitset

Tarpeita kannattaa tarkastella ”laajakulmasta”. Tämä voi avata ymmärtämään miten monilla eri tavoilla saman oloiseen tarpeeseen voimme lopulta vastata.

Jos kaipaamme vaikkapa fyysistä intensiteettiä, voi tämä tarve tulla tyydytetyksi esimerkiksi tanssin, urheilun tai tantraharjoituksen kautta. Kun koemme suklaan himoa, voi olla, että se talttuu syömällä suklaata. Tai sitten kaipaammekin oikeasti kontaktia toiseen ihmiseen, hikiliikuntaa tai johonkin luovaan ilmaisuun tarttumista.

Jokin muukin kuin se kaikista ilmeisin haluamamme asia voi täyttää tarpeemme, JOS hyväksymme ensisijaisen tarpeemme ensin. Tällöin emme tukahduta sitä, vaan kohtaamme sen hyväksyvästi ja sitten valitsemme miten siihen vastaamme. Tarkoitus ei siis ole kieltää tai peittää tarvetta ja uskotella sitä muuksi.

Vastaavasti jos emme syvästi hyväksy omaa vastuutamme tarvitsevuudestamme, emme todennäköisesti koe tarpeen täyttymistä kuin hyvin hetkellisesti, vaikka kuinka saisimme vastaanottaa ensisijaisen tarpeemme sanelemaa asiaa.

Vastaamalla omaan tarvitsevuuteemme meihin rakentuu luottamusta sitä kohtaan, että tarpeemme tyydyttyvät oikealla tavalla ja oikeassa ajassa. Silloin voimme kääntyä kohti toisia ihmisiä jostain muusta kuin tarvitsevuudesta, vajavaisuudesta tai riippuvuudesta käsin.

On paradoksi, että pelkästään omien tarpeiden hyväksyvä kohtaaminen tekee meistä vähemmän tarvitsevia.

Jos tukahdutamme tarpeemme tai kuljemme ympäriinsä etsimässä jotakuta tai jotakin niitä täyttämään, pysymme voimaantumattomuudessa. Tukahdutetut tai kielletyt tarpeet tuovat meihin joko hallitsemattomuutta, heikkoutta tai kovuutta, käytökseemme riippuvaisuutta tai esimerkiksi torjuvuutta.

Kun pystymme myöntämään itse itsellemme tarpeemme, meillä on paremmat mahdollisuudet pysyä avoimena ja herkkänä löytämään erilaisia tapoja kohdata ja käsitellä omaa tarvitsevuuttamme. On todella eri asia kohdata ja jakaa omaa tarvitsevuuttaan tietoisuudesta käsin toisen ihmisen kanssa ja samalla kuitenkin kannatella itse omaa tarvitsevuuttaan, kuin ripustautua toiseen ihmiseen tai johonkin suorittamiseen siinä toivossa, että näin toimimalla tarpeemme jotenkin maagisesti täyttyvät.

Niin kauan kuin tarvitsemme muita ihmisiä tai asioita täyttämään tyhjyyttämme emme koskaan seiso omilla jaloillamme. Suhteet muihin ihmisiin ja omiin tekemisiimme muuttuvat radikaalisti, kun koemme, että olemme itse vastuussa tarpeistamme. Löydämme avaimet runsauteen omasta sisimmästämme. Kun muut eivät ole olemassa siksi, että he voisivat täyttää tyhjyyttämme, tulee ihmissuhteista aivan toisella tavalla vapaita. Pakkojen ja pakkomielteiden sijaan suhdettamme maailmaan, muihin ihmisiin ja tekemisiimme alkaa määrittää aitous, vapaaehtoisuus ja vapaus.