Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin. Vuolaat toiveet ja itselleni ominaiset sanaryöpyt universumin suuntaan ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan.

Onhan minulla toki usein asiaa korkeammalle voimalle, mutta löydän itseni toistuvasti siitä kokemuksesta, että minun ei tarvitse enää pyytää – eikä manifestoida – mitään. Saan olla vain ja vastaanottaa.

Tähän pisteeseen minua on johdatettu hyvin monen alhon kautta. Kuulun niihin kovapäisiin, joiden on pitänyt sitkeästi kuvitella monta monituista kertaa, että ”kyllähän tämä on minun käsissäni”. Tai jos olen ihan rehellinen: ”kyllähän minä tämän ajattelullani ja järkeilylläni vielä fiksaan”. Minä pystyn, minä osaan, minä teen. Minä, minä, minä. Oi miten ihana ajatus, eikö totta! Että tämä kaikki oikeastaan on vain minusta ja tahdonvoimastani kiinni.

Vaan kun ei ole.