Category

Henkinen kasvu

Category

Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin. Vuolaat toiveet ja itselleni ominaiset sanaryöpyt universumin suuntaan ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan.

Onhan minulla toki usein asiaa korkeammalle voimalle, mutta löydän itseni toistuvasti siitä kokemuksesta, että minun ei tarvitse enää pyytää – eikä manifestoida – mitään. Saan olla vain ja vastaanottaa.

Tähän pisteeseen minua on johdatettu hyvin monen alhon kautta. Kuulun niihin kovapäisiin, joiden on pitänyt sitkeästi kuvitella monta monituista kertaa, että ”kyllähän tämä on minun käsissäni”. Tai jos olen ihan rehellinen: ”kyllähän minä tämän ajattelullani ja järkeilylläni vielä fiksaan”. Minä pystyn, minä osaan, minä teen. Minä, minä, minä. Oi miten ihana ajatus, eikö totta! Että tämä kaikki oikeastaan on vain minusta ja tahdonvoimastani kiinni.

Vaan kun ei ole.

Miten ihmeessä sitä kuulisi paremmin? Nimittäin sydämen ääntä, intuitiota, alitajuntaa. Olemmehan oppineet uskomaan siihen, että asioilla on oltava järkevät perustelut ja niiden on toteuduttava loogisessa järjestyksessä. Vähintäänkin ”joku muu jossain” on sitä mieltä, että homma pitäisi saada äkkiä hanskaan, etenemään fiksusti ja filmaattisesti.

Jatkuva, junnaava ajattelu, päämäärää korostava pyrkiminen ja elämän kontrolloiminen harvemmin tuo sitä tulosta mitä toivomme. Sen sijaan – mahdollisuuden saadessaan – alitajunta kykenee tuottamaan monitahoisempia ja yllättävämpiä ratkaisuja kuin mihin tietoinen mielemme ikinä kykenee.

Haluan jakaa kanssasi jotain siitä, mitä olen oppinut osallistuessani retriiteille. Retriittiolosuhteet mahdollistavat minulle todella intensiivisen työskentelyn: jotain sellaista – jota ainakin minun – on mahdotonta saavuttaa arkiolosuhteissa.

Retriittityöskentelyn kauneus on omassa kokemuksessani siinä, että olemme niin intensiivisesti läsnä itsellemme ja toisillemme. Yksi syvästi tyydyttävimpiä kokemuksia itselleni on silmiin katsomisen kautta tapahtuva todellinen kohtaaminen.

Kun olen täysin avoin katseessani ja tulen kohdatuksi siinä toisen ihmisen yhtä avoimen katseen kautta, koen tulevani todella nähdyksi. Syvällä, todellisella tavalla vastaanotetuksi ja kohdatuksi. On yhtä lailla kaunista, että tiedän voivani itse antaa tämän kokemuksen toiselle ihmiselle.

Olen jo pitkään määrittänyt ihmissuhteitteni mielekkyyden läsnäolon laadun perusteella. Koska statuksesi, saavutuksesi ja ulkonäkösi eivät mielestäni kerro mitään kovin keskeistä, voin keskittyä siihen, mikä minusta on oleellisinta: minkälaista läsnäolosi laatu on ja miten se kohtaa omani. Mitä voimme yhdessä muodostaa, mitä kohtaamisessamme todella tapahtuu ja minkä uuden syntymisen se mahdollistaa. Katse on tässä oleellinen portti.

Kun ihmisen sydän on murtunut ja jos tämä murtuminen on johtanut rakkaudelle avautumiseen, se näkyy silmistä. Aina. Tunnistan tällaisen ihmisen katseessa usein jotain omaa. On kuin ennen ensimmäistäkään sanaa jakaisimme jonkin syvän kokemuksen yhteydestä.

Katseessaan todella läsnä oleva ja katseen kautta rakastava ihminen on kauneinta mitä tiedän.

Avoin katse voi tuntua myös haastavalta ja se voi kutsua tuntemattomille vesille. Katse voi olla sukellus ja se voi vaatia paljon rohkeutta. Kun katson sinua avoimesti ja syvästi olen aina myös hyvin haavoittuva ja altis. Toisiaan todella silmiin katsovat ihmiset ovat samaan aikaan turvassa ja täysin vieraalla maaperällä. Tällä hetkellä haastan itseäni uskaltautumaan yhä syvemmälle herkkyyteen ja haavoittuvaisuuteen myös katseessani, ilman täyttä varmuutta siitä, miten lopulta tulen nähdyksi ja kohdatuksi. Koen nyt olevani riittävän vahva, jotta voin olla katseessani näkyvillä.

Katseen laadusta oppii paljon vielä retriitin jälkeenkin. Kun itsellä on yhä päässä ”retriittisilmät” ja oma katse on auki, seuraa mielenkiintoisia oppimistilanteita. Väitän, että suurin osa meistä kulkee päiviäkin kohtaamatta katseellaan oikeasti ketään tai kokien, ettei itse tule nähdyksi. Kun joku sitten todella katsoo silmiin, voi sen vaikutus ”lennättää selälleen”. Suora, avoin ja intensiivinen katse voi saada vastaanottajansa perääntymään muutaman askeleen, sekoamaan sanoissaan tai pudottamaan käsistä tavaroita. Kokemusta on.

Meillä on usein kohtaamisissakin niin kiire tuottaa niihin jotain sisältöä: puhetta, menoa ja meininkiä, että saatamme unohtaa meillä olevan jotain vielä oleellisempaa annettavaa. Oman katseemme avoimuus ja sen tuoma mahdollisuus antaa toiselle ihmiselle kaikista kaunein lahja: todellinen nähdyksi tulemisen kokemus.

 

 

 

 

Suhtaudumme hiljaisuuteen vastahakoisesti. Kun olemme suorittaneet yhden päivän, kiirehtineet viikon, juosseet kuukauden, toisen, kolme, tulee ehkä mahdollisuus hetken hiljaisuudelle. Mielellään ei silloinkaan.

Hiljaisuus saa meidät levottomaksi: miksei täällä kuulu mitään, miksei tapahdu? Pistäisinkö ääntä tulemaan ulkopuolelta tai itsestäni?

Hiljaisuus näyttäytyy tyhjänä, kylmänä, yksinäisenä ja kovana, joten meille tulee kiire pois.

On kuin kastaisimme varpaat kylmään veteen: ”Hui, onpa kylmää, äkkiä pois!” Hiljaisuus nostaa esille jotain kipeää meissä ja käännymme kannoillamme.

Suhteemme hiljaisuuteen on pinnallinen, nautimme siitä minuutin pari, joskus jopa tunnin, sitten on jo aika katkaista suhde ja kiiruhtaa maallisten ilojen pariin. Suoritamme hetken hiljaisuutta, jotta voimme sitten hyvällä omalla tunnolla hälistä eteenpäin.

Hiljaisuuden ja pysähtymisen välille laitetaan yhtäläisyysmerkit, vaikka pysähtyminen on vasta portti hiljaisuuteen. Jos aina vain pysähdymme kiiruhtaaksemme sitten eteenpäin, on kyse vähän samasta kuin tulisimme portille, josta käännymmekin saman tien tulosuuntaan. Emme pääse peremmälle.

Mitä alkaa tapahtua, jos vain olet hiljaisuudessa, jos annat hiljaisuudelle itsesi? Voiko hiljaisuus alkaa puhua, täyttää tyhjyyttäsi, lämmittää? Mitä jos hiljaisuudella on antaa kaikki se mitä kaipaat ja mikä hukkuu hälinään?

Hoivaava hiljaisuus

Mitä pidemmälle kuljen, sitä syvemmin tunnen hiljaisuuden kutsun ja kaipuun sydämessäni. Olen oppinut niitä noudattamaan, sillä ilman hiljaisuutta en ole mitään.

Hiljaisuus voi olla niin täyttä, niin lämmintä, niin hoivaavaa. Niin oman itsen äärelle saattavaa. Hiljaisuus on täynnä ideoita, jotka odottavat, että joku uskaltaa pysähtyä ja ottaa niistä kiinni. Hiljaisuudesta nousee sydämemme syvimmät pyynnöt, sielun kaipuu ja rukoukset. Antautua hiljaisuudelle, olla itse hiljaisuus.

Mitä, jos hetkeksi tulemme itse hiljaisuudeksi: näkyvän ja kuuluvan tilalla onkin läsnäolomme, energiamme. Kykymme kannatella itseä ja muita oman hiljaisuuden, tarkkailijuuden kautta?

Onko meillä aina oltava jokin ääni, jokin mielipide, metelin aihe, kysymys? Minkälaiseksi muutumme, jos olemmekin vain, olemme läsnä, olemme hetkisen itse hiljaisuus? Kun kaikki meissä loistaa hiljaisuudessa. Ei mitään tukahdutettua, eikä vaimennettua. Oman olemuksemme hehku. Luottamus läsnälomme voimaan.

Musiikin tärkein nuotti on tauko. Ilman taukoa ei synny sävelmää. Mitä jos annamme hiljaisuuden virittää itsemme niin, että voimme taas soida kirkkaana ja uusin sävelin, kun sen aika on.

 

 

Olemme ymmärtäneet henkisestä kasvusta jotain keskeistä silloin, kun käsitämme, että ei ole olemassa mitään tavallisesta elämästä erillistä ”henkistä minää”. Me olemme aina me – enemmän tai vähemmän kontaktissa siihen arkiseen minään, joka ihmisyyden matkaa täällä taivaltaa.

Ei ole kuitenkaan ihan tavatonta, että henkisyyttä käytetään negatiivisiksi koettujen persoonallisuuden piirteiden tai vaikeiden asioiden peittelyyn.

Henkisellä kehityksellä on ainakin osittain sellainen maine, että mitään ikävää ei saisi olla olemassakaan. Tämä johtaa helposti asioiden väistelyyn sen sijaan, että uskaltautuisimme tutustumaan oman olemuksemme ja elämämme varjopuoliin ja suostuisimme oppimaan niistä.

Henkisyys saattaa myös merkitä lähinnä kivaa harrastusta, jossa erilaisia asioita ”sokerikuorrutetaan” henkisellä helinällä, mutta mikään omassa arkikokemuksessa ei varsinaisesti muutu. Ikävimmässä tapauksessa henkisyyttä käytetään ihmisten luokitteluun ja erilaisiin hierarkioihin. Koska henkisyydessä helposti ajatellaan, että kyse on meidän suhteestamme jumalaiseen, voi ihmisestä tulla aika minäkeskeinen, vaikka savuverhona ympärillä olisikin pyrkimys johonkin ”korkeampaan hyvään”.

Oman itsen kehittämisessä ehkä kaikkein keskeisintä on ymmärtää se, että ketään opettajaa, auttajaa tai metodia ei pidä asettaa itselle auktoriteetiksi sellaisella tavalla, että emme enää itse ajattele omilla aivoillamme.

Sellainen henkisyys, jota käytetään vastuunoton välttelyyn, on väärin ymmärrettyä henkisyyttä.

 

Maltatko sitoutua?

Koska nykyään on tarjolla niin valtavasti erilaisia aatesuuntauksia, metodeja ja tietoa, saatamme tehdä jatkuvia suunnan muutoksia vain siihen perustuen mistä suunnasta minäkin päivänä tuulee. Tällöin meiltä jää kokematta se, miten voimakasta voi olla sitoutua johonkin ja syventää harjoitusta vaikkapa vain jonkin yhden yksinkertaisen tavan, kuten päivittäisen hiljentymisen, kautta.

Tätä taustaa vasten hahmotan asiaa niin, että syvästi inhimillinen ja syvästi henkinen ovat sama kokemus: antautumista sille, mitä kulloinkin lävitsemme tulee koettavaksi ja joskus myös näkyville. Esimerkiksi surun hyväksyminen ja sen kokeminen täydesti on sekä syvästi inhimillistä että henkistä.

Yksi kauneimpia henkisyyden muotoja on olla peileinä toinen toisillemme ja äänitorvena jumalaiselle, joka haluaa ilmentää itseään meissä. Siksi ajattelenkin, että on vähintäänkin yhtä tärkeää harjoittaa sellaista ajattelua ja toimintaa, joka tähtää itsetuntemuksen lisääntymiseen, kuin keskittyä johonkin leimallisesti henkisenä harjoituksena pitämäämme. Itsetuntemuksella en tarkoita jotain ”parempaa itsetuntoa”, vaikka sitäkin yleensä tulee lisää, kun tunnemme oman itsemme oikeasti. Itsetuntemuksen pointtina on hahmottaa ja hyväksyä miten juuri minä missäkin tilanteessa reagoin ja toimin, mitä oikeastaan ajattelen ja minkälaisessa tunnemaisemassa vaellan.

Kohtaa elämä tässä ja nyt

Kun harjoittelemme olemaan ”valot päällä” omassa elämässä, alamme nähdä minkälaiset kuviot toistuvat ja minkälaista elämää oikeasti elämme. Saamme itsemme pikkuhiljaa kiinni itsepetoksesta sen suhteen, miten lähellä sitä ihannoimaamme henkisyyttä mahdammekaan olla.

Koska useampikin viisas on todennut, että taistelu tosiasioita vastaan on se turhin taistelu, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin myötätuntoisesti hyväksyä se missä olemme juuri nyt, minkälaisia olemme ja millaista elämämme on.

Itsetuntemuksen lisääntyessä tarvitsemme myönteistä suhtautumista omaan itseemme. On myös tärkeää oivaltaa, että oman itsen kaikkien puolien näkeminen ja tilanteen hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettemmekö haluaisi muuttua.

Itsetuntemuksen lisääntyminen voi näkyä vaikkapa näin: emme esimerkiksi enää kuvittele olevamme rauhallisia ja loogisia, koska oikeasti menemme nollasta sataan sekunnissa ja kukaan ei pysy kärryillä kanssamme. Näin siis on. Katsomme itseämme ja olemme hyväksyvästi tämän totuuden kanssa.

Sitten seuraa vihdoinkin jotain hauskaa: muutoksen mahdollisuus. Nyt emme enää ole a) sokeita sille, mitä oikeasti tapahtuu juuri nyt b) taistele sitä vastaan, vaan c) välttelyn vähennyttyä tai loputtua voimme vihdoin alkaa oivaltaa, miten syvästi olemme identifioituneet siksi persoonallisuudeksi/käytösmalliksi/tunnemaisemaksi mitä itsessämme kohtaamme.

Identifioitumista kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Siinä on kyse yksinkertaisimmillaan siitä, että olemme hyvin kiintyneitä johonkin käsitykseen itsestämme.

Usein olemme ymmärtämättämme kovin kiintyneitä johonkin negatiiviseen tai hankalaksi kokemaamme itsessämme. Mitä tiukemmassa käsitys itsestämme istuu, sitä vahvemmin uskomme olevamme tuo ihminen ja sitä vahvemmin tuo roolitus elämäämme ohjaa.

Ja kun huomaamme miten on, olemme jo voiton puolella: ymmärrämme syvästi, että ”Hei, enhän minä varsinaisesti ole tuo tyyppi, joka toistuvasti toimii/tuntee/ajattelee noin.” ja olemme vapaita purkamaan tämän roolin pois itsestämme.

On luonnollisesti selvää, että kaikki tämä ei tapahdu aamupalalla kahvin ja croissantin välisessä ajassa. Sen sijaan itsetuntemuksen lisäämisestä voi tehdä ihan hyvin arkisen harjoituksen, eli valita pysytellä läsnä itselleen kaikissa elämänsä hetkissä (niin hyvin kuin mahtaa) ja antautua elämän opetettavaksi omana kokonaisena, inhimillisenä itsenä.

Oman keskeneräisyyden myöntäminen ja sen kanssa kasvuun antautuminen on suurinta henkisyyttä ja tekee meistä rakastavampia kanssakulkijoita ympärillämme oleville ihmisille.