Joskus sen myöntäminen itselle, että haluan, kaipaan ja tarvitsen, on todella vaikeaa. Olemme ehkä sisäistäneet, että tarvitsevuus on jotenkin riskialtista, jotain epätoivottavaa, joka tekee meistä haavoittuvaisia ja riippuvaisia muista ihmisistä tai asioista.

Oma tarvitsevuus saattaa hävettää tai herättää jopa itsevihaa. Ehkä koemme lähtökohtaisesti tarpeidemme olevan niin suuria, että mikään ei mitenkään voisi riittää täyttämään niitä. Ehkä meissä on negatiivista riippuvuuskäyttäytymistä, joka tuo tarvitsevuuteen hallitsemattomuuden kokemuksen.

Kun katsomme kaupan lattialla raivoavaa lasta, voimmeko myöntää, että tilanteen meissä herättämä vastustus ja ärsyyntyminen syntyy pohjimmiltaan siitä, että me itsekin olemme usein varsin lähellä sitä, että heittäytyisimme keskelle lattiaa parkumaan ”Mä haluuuuun!!!”.

Saammeko ylipäänsä tarvita? Mitä jos myöntäisimme oman tarvitsevuutemme? Sen, että ”mä haluun, mä haluun, mä haluun!” Voisimmeko pysähtyä oman tarvitsevuutemme äärelle?

Älä lakaise maton alle vaan kohtaa

Oman tarvitsevuuden myöntäminen ja salliminen itselle on keskeisen tärkeä lähtökohta sille, että ylipäänsä ymmärrämme mitä elämässämme tarvitsemme, ja voimme kokea omien tarpeittemme täyttymistä.

Jos lakaisemme tarvitsevuutemme aina maton alle, emme koskaan kunnolla pääse käsiksi siihen mitä koemme tarvitsevamme ja siihen mitä oikeasti tarvitsemme. On huomionarvoista, että nämä kaksi asiaa eivät aina välttämättä ole sama asia.

Tarpeiden kieltäminen ryöpsäyttää ne lopulta todennäköisesti esille jossain toisessa muodossa, jota on vaikeampi tunnistaa tai jonka kanssa on vaikeampi pärjätä.

Jos on matkan varrella sisäistänyt, että omiin tarpeisiin on vaikea vastata tai ne ovat jollain tavalla liiallisia tai turhia, on todennäköisesti oppinut tukahduttamaan tarpeita. Siksi on tärkeää aluksi tutustua siihen miltä tarvitsevuus tuntuu ilman mitään mittatikkua.

Oletetaan vaikka, että haluamme todella kovasti tunnustusta toisilta ihmisiltä. Inhimillistä, eikö totta? Jos sinulla on kokemus siitä, että et saa tunnustusta, voi olla vaikeaa kohdata tunnustetuksi tulemisen tarvetta itsessä. Mitä, jos tarve saisi silti olla ja tulla sinulle näkyväksi juuri niin voimakkaana ja isona kuin mitä se sinussa on? Jos et tuomitse tai arvota sitä, vaan annat sen vain olla, tuntua ja näkyä SINULLE. Onko mahdollista, että pelkästään se, että sinä itse kohtaat oman tarvitsevuutesi alkaakin täyttää tätä kyseistä tarvetta? Jo se, että myönnät itsellesi kaipaavasi tunnustusta alkaa vastata tarpeeseen.

Tässä meillä on portti tarpeiden täyttämiseen hieman toisella tavalla kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan: sen sijaan, että tuskailemme ja kiellämme omia tarpeitamme odottaen samalla, että joku jossain täyttää ne, alammekin kääntyä sisäänpäin, avautua syvästi omalle tarvitsevuudellemme. Näemme miten kipeästi kaipaamme ja haluamme asioita ulkopuoleltamme, vaikka oikeasti tiedämme, ettei kukaan tai mikään voi täyttää meitä.

Opettelemme vähitellen löytämään tarpeillemme vastauksia itsestämme, sellaisesta olemisesta, tekemisestä ja ajattelemisesta, joka vastaa tarpeisiimme meissä ja meidän toimestamme.

Tämän asennoitumistavan tarkoituksena ei ole tehdä meistä ihmisiä, jotka ovat täysin itseriittoisia eivätkä tarvitse ketään. On kuitenkin oireellista, että olemme usein todella riippuvaisia asioista ja ihmisistä ulkopuolellamme.

Itselle myönnetty tarve ja tarpeesta vastuun kantaminen mahdollistaa sen, että voimme tarvita muita terveesti. Tarvitseminen ja riippuvuus ovat kaksi eri asiaa. Jos emme näe terveen tarvitsevuuden ja kipeän riippuvuuden eroa, olemme elämässämme aina suhteessa ulkomaailmaan vajavaisuudesta käsin.

Uskaltaudu tunnustelemaan mitä oikeasti tarvitset

Tarpeita kannattaa tarkastella ”laajakulmasta”. Tämä voi avata ymmärtämään miten monilla eri tavoilla saman oloiseen tarpeeseen voimme lopulta vastata.

Jos kaipaamme vaikkapa fyysistä intensiteettiä, voi tämä tarve tulla tyydytetyksi esimerkiksi tanssin, urheilun tai tantraharjoituksen kautta. Kun koemme suklaan himoa, voi olla, että se talttuu syömällä suklaata. Tai sitten kaipaammekin oikeasti kontaktia toiseen ihmiseen, hikiliikuntaa tai johonkin luovaan ilmaisuun tarttumista.

Jokin muukin kuin se kaikista ilmeisin haluamamme asia voi täyttää tarpeemme, JOS hyväksymme ensisijaisen tarpeemme ensin. Tällöin emme tukahduta sitä, vaan kohtaamme sen hyväksyvästi ja sitten valitsemme miten siihen vastaamme. Tarkoitus ei siis ole kieltää tai peittää tarvetta ja uskotella sitä muuksi.

Vastaavasti jos emme syvästi hyväksy omaa vastuutamme tarvitsevuudestamme, emme todennäköisesti koe tarpeen täyttymistä kuin hyvin hetkellisesti, vaikka kuinka saisimme vastaanottaa ensisijaisen tarpeemme sanelemaa asiaa.

Vastaamalla omaan tarvitsevuuteemme meihin rakentuu luottamusta sitä kohtaan, että tarpeemme tyydyttyvät oikealla tavalla ja oikeassa ajassa. Silloin voimme kääntyä kohti toisia ihmisiä jostain muusta kuin tarvitsevuudesta, vajavaisuudesta tai riippuvuudesta käsin.

On paradoksi, että pelkästään omien tarpeiden hyväksyvä kohtaaminen tekee meistä vähemmän tarvitsevia.

Jos tukahdutamme tarpeemme tai kuljemme ympäriinsä etsimässä jotakuta tai jotakin niitä täyttämään, pysymme voimaantumattomuudessa. Tukahdutetut tai kielletyt tarpeet tuovat meihin joko hallitsemattomuutta, heikkoutta tai kovuutta, käytökseemme riippuvaisuutta tai esimerkiksi torjuvuutta.

Kun pystymme myöntämään itse itsellemme tarpeemme, meillä on paremmat mahdollisuudet pysyä avoimena ja herkkänä löytämään erilaisia tapoja kohdata ja käsitellä omaa tarvitsevuuttamme. On todella eri asia kohdata ja jakaa omaa tarvitsevuuttaan tietoisuudesta käsin toisen ihmisen kanssa ja samalla kuitenkin kannatella itse omaa tarvitsevuuttaan, kuin ripustautua toiseen ihmiseen tai johonkin suorittamiseen siinä toivossa, että näin toimimalla tarpeemme jotenkin maagisesti täyttyvät.

Niin kauan kuin tarvitsemme muita ihmisiä tai asioita täyttämään tyhjyyttämme emme koskaan seiso omilla jaloillamme. Suhteet muihin ihmisiin ja omiin tekemisiimme muuttuvat radikaalisti, kun koemme, että olemme itse vastuussa tarpeistamme. Löydämme avaimet runsauteen omasta sisimmästämme. Kun muut eivät ole olemassa siksi, että he voisivat täyttää tyhjyyttämme, tulee ihmissuhteista aivan toisella tavalla vapaita. Pakkojen ja pakkomielteiden sijaan suhdettamme maailmaan, muihin ihmisiin ja tekemisiimme alkaa määrittää aitous, vapaaehtoisuus ja vapaus.