Category

Elämäntaito

Category

Me ihmiset olemme huokoisia olentoja. Vaikutamme toisiimme paljon moninaisemmin kuin mitä pystymme kunnolla ymmärtämään. Siinä missä tavis poimii toiselta mielipiteitä tai vaikkapa jonkin vaate- tai sisustusmuodin mukaisen oikun, voi herkkis poimia toiselta kokonaisen mielenmaiseman.

Empaattina havahdun usein siihen, että tiedostamattani kannan harteillani toisten ihmisten energeettistä todellisuutta. Nykyään olenkin oppinut nopeammin kysymään kenen tunteita nämä ovat ja missä oikeastaan itse menen.

Empaatti aistii, imee ja ottaa energiaa ja tunteita vastaan suoraan omaan energiaansa. Tämä siksi, että empaatille energeettinen todellisuus tulee ensin, sitten vasta karkeammat tietämisen ja olemisen tasot.

Empaatti vastaanottaa helposti omien rajojensa ylitse kaikkea toiselle kuuluvaa: tunteita, energiaa, asenteita, vaikeuksiakin.
Tämä kokonaisvaltainen samaistuminen on toki hieno lahja. Haastavaa on se, että saatan samaistua tiedostamattani. Saatan yliymmärtää, ylieläytyä tai ylisamaistua toisen ihmisen todellisuuteen silloinkin kun sitä ei kukaan ole minulta pyytänyt.

Koska empaatilla on tehdasasetuksena intensiivinen, herkkä ja voimakkaasti aistiva todellisuuden kokeminen, on omien rajojen tunnistaminen ja tunteiden säätelyn taito ensisijaisen tärkeää.

On hyvä harjoitella erottamaan empatia ja myötätunto ja tunnistamaan kummasta energiasta käsin toimii. Empatiassa koko oma sisäavaruus muuntuu toisen ihmisen myötäiseksi, jolloin kokemus on aina lopulta kuluttava ja se voi toistuessaan ajaa uupumukseen.

Empaatin (kuten toki kaikkien ihmisten) on myös tärkeää rakentaa ihmissuhteensa niin, että ympärillä on omasta energeettisestä todellisuudestaan vastuuta kantavia ihmisiä.
Yksi – ainakin oman kokemukseni mukaan – haastavimmista asioista on empaatin taipumus alkaa tuntea asioita niiden ihmisten puolesta, jotka eivät itse tunnista omia todellisia tunteitaan.

Tällaisten “kaikki on aina hyvin” -ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on rasittavaa, koska empaattina tunnen suoraan ihmisen energiasta hänen todellisuutensa ja samalla joudun ikäänkuin leikkimään mukana tätä “kaikki on hyvin” -leikkiä.

Empaattina tehtäväni ei kuitenkaan ole ravistella hereille muita heidän kipujensa kanssa, koska tiedän myös, että defenssit ovat paikallaan niin kauan kunnes ihminen on valmis kohtaamaan oman todellisuutensa.

Tiedostava toiminta tukee omia rajoja

Olenkin opetellut tunnistamaan minkälainen ja miten intensiivisesti tapahtuva vuorovaikutus on minulle hyväksi.

Jos energeettisellä tontillani alkaa pyöriä paljon vaikeasti tunnistettavia ilmiöitä ja tunteita, mietin minkälaisten ihmisten kanssa olen vuorovaikuttanut, mitä heidän elämässään on meneillään ja mitä ilmiöitä olen tiedostamattani imenyt mukaani.

Harjoitan empatian ja myötätunnon erottamista toisistaan. Myötätunto on tietoisempaa ja myös enemmän mentaalisella tasolla tapahtuvaa toisen ihmisen kokemuksen ymmärtämistä sen sijaan että samaistun voimakkaasti toisen kokemukseen. Sanoitan tätä tarvittaessa itselleni ääneen tyyliin “Onpa kurjaa, että Liisalla on kriisitilanne, se harmittaa, mutta juuri nyt minulla ei ole samanlaista kriisiä.”

Pidän taukoja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja sosiaalisesta mediasta säännöllisesti. Osaan sanoa ei ja ottaa etäisyyttä.

Hiljaisuuden vaaliminen ja erilaiset harjoitukset, jotka tuovat minut vahvasti takaisin läsnäolevaksi omaan kehoon ja lähelle itseäni ovat elinehto. En voi tehdä tätä kotiinpaluuta omaan itseeni silloin tällöin, vaan sen on tapahduttava joka päivä, joskus useamman kerran päivässä.

Koen, että empaateille on annettu oma tärkeä tehtävänsä tässä maailmassa. Jos vuodat jatkuvasti yli omien rajojesi, voi olla vaikeakin hahmottaa, että toisen ihmisen elämä ja tunteet eivät ole vastuullasi. Joskus muihin kohdistuva empatia voikin olla tapa väistää omaa hoivatuksi ja huomioiduksi tulemisen tarvetta.

Siksi omasta energiasta, toimintatavoista, rajoista ja jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Lahjaamme on mahdollista käyttää viisaasti vasta kun opettelemme tunnistamaan myös sen varjopuolet ja otamme siitä itse täyden vastuun.

 

Outo vieras koputti oveeni.

–Hei mä olen Hellyys, vieras totesi.

Hieman oudoksuin tätä yllättävää visiittiä: eihän nykymaailmassa kukaan enää pyytämättä kylään tule.

–No, tule nyt sisälle sieltä eteisestä, tokaisin Hellyydelle

ja Hellyyshän tuli.

”Jos vain haluaisit tarpeeksi, pystyisit kyllä.” Tämä asenne taitaa olla monelle meistä tuttu. Vaan jos tuo olisi totta, ei kenenkään tarvitsisi viljellä näitä lauseita ja olisimme jokainen rohkeasti tekemässä niitä asioita ja valintoja, joita pohjimmiltamme haluamme tehdä.

Pelosta puhutaan usein siitä näkökulmasta, että meidän pitäisi vain osata mennä pelkoa kohti ja sen läpi. Ikäänkuin kulkisimme side silmillä kauhusta huutaen kohti vuorenreunaa ja sitten pitäisi vain uskaltaa hypätä ilman mitään varmuutta seurauksista. Jos mietin millainen tunne pelko on, se on kuin yksi suuri möykky, mustaa tervaa, joka lamaa sekä toiminta- että ajattelukykyä. Pelko on – no – pelkoa, sitä on vaikea jäsentää ja siitä on vaikea saada otetta.

Kyllä vain. Toisillakin on oikeus omaansa, mutta sinulla on silti oikeus omaasi. Aivan totta: asioista ei ehkä ole olemassa absoluuttista totuutta, mutta silti sinulla on oikeus omaan totuuteesi sinun kokemuksestasi. Ja niinpä niin: tämä ja tuo taho ovat antaneet ymmärtää, että sinun totuudellasi ei ole väliä, mutta SILTI sinulla on oikeus omaan totuuteesi.

Toivottavasti tein pointin selväksi: se, miten sinä tunnet, koet, näet, aistit ja havaitset jonkin meneillään olevan, itseäsi koskevan asian, on sinun totuutesi siitä ja sinulla on todellakin oikeus siihen. Me emme muutu itsellemme todeksi ennen kuin oma totuutemme on meille totta ja sallittua.

Mukava juttu, jos tämä asia on sinulle täydellinen itsestäänselvyys. Ikävä kyllä se ei ole ollut sitä minulle, eikä se ole sitä todella monelle muullekaan. Miksi näin? Koska monet meistä on valmistettu tehtaassa, jossa perusasetuksiksi on annettu ”ymmärrän muita”. Lisätoimitusehtona on yleensä ”itseni kustannuksella”.

Rakas sitkeä kanssakulkija,

Ymmärrän, että et enää jaksaisi tätä. Alkaa ottaa päähän, väsyttää, ärsyttää. Et ole yksin.

Samanlaisena toistuvat päivät, vapauden ja valinnanmahdollisuuksien kaventuminen saa olon tuntumaan epämääräisen kaksiulotteiselta. Uuden, jatkuvasti muuttuvan arjen opettelu uuvuttaa. Huolet ja murheet – varsinkin ne, joita emme päästä pintaan – kaihertavat.

Sähköiseksi muuttunut sosiaalisuus saa olon tuntumaan yhtä aikaa turvonneelta ja nälkäiseltä. Uutisissa toistuvat dramaattiset sanat ja lauseet muuttuvat elämää kuormittavaksi, turruttavaksi taustahälyksi. Kauppareissut jännitysnäytelmiksi.

Väsymme siihen, että itsestäänselvyydet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Uskaltaako tässä nyt edes hengittää? Onko tässä nyt varmasti riittävä turvaväli?

Menetämme asioita: vapauksia, valinnanmahdollisuuksia, töitä, rahaa, rakenteita ja ennakoitavuutta.

Mielemme ponnistelee muodostaessaan yhä uusia ja uusia kuvia muuttuvasta tilanteesta. Kuin katsoisimme kaleidoskooppia, jota kääntävä käsi ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun sirpaleet ovat asettumassa, ne heilahtavat jälleen uuteen asentoon ja meidän on yritettävä tarkentaa katseemme uudestaan.

Uuvumme, vaikka emme tekisi mitään. Luihin ja ytimiin asti hiipii epämääräinen väsymys, jota on vaikea tunnistaa ja jota on vaikea karkottaa. Emme salli lepoa, koska juuri meillähän on vielä voimia. Niitä on oltava. Onhan niitä vielä?

Torjumme tietoisuudestamme asioita. Sitä, että emme tiedä kuinka kauan tämä tilanne oikeasti kestää. Että emme tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu. Sitä, että meille tai omaisillemme voi käydä kuinka vain. Tunnemme surua, mutta emme uskalla antaa sen tulla pintaan. Tunteet ylipäätään ovat kuin kohti singahtelevia palloja: kun yhdestä ehtii juuri saada kopin, iskee seuraava jo ohimoon.

Toivomme salaa, että tulisi joku tai jokin, joka pelastaisi maailman ja meidät. Vaikka olemme ehkä jo pitkäänkin toivoneet, että maailmamme muuttuisi, emme haluaisi ottaa muutosta tässä paketissa. Emme halua takaisinkaan, mutta emme kiitos vain tätäkään!

Kipuilemme hahmottaaksemme uuden, omassa hallinnassamme olevan kokonaisuuden vain huomataksemme sen olevan mahdotonta. Mieli koittaa haparoida kohti tulevaa onnistumatta muodostamaan riittävää rakennetta, johon kiinnittyä. Onko tulevaisuus kenties tuollainen, vaiko tällainen: sellaista kuvaa, johon katseen voisi tarkentaa, ei pysty ehkä vielä pitkään aikaan muodostamaan.

Koitamme pysyä vahvoina joko itsemme tai läheistemme tähden. Työläännymme positiivisuuteen – sekä omaamme että toisten. Soittelemme toisillemme, mutta unohdamme kesken lauseen mitä meidän piti sanoa. Keskittymiskykymme ja pinnamme lyhenevät. Aloitamme askareita, joista hyppäämme toiseen, tulemme keskeytetyksi, unohdamme mitä piti olla tekemässä ja aloitamme sitten jotain aivan muuta. Päivän päätteeksi tekemisemme ovat mielessämme edelleen ihan yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät.

Kaiken tämän keskellä elämme, seuraamme miten kevät tekee tuloaan ja opettelemme luopumista. Autamme missä voimme ja pyydämme apua. Käsitämme vähitellen illuusioidemme laajuuden. Hahmotamme pikkuhiljaa tyhjyyden, joka paljastuu. Tätä tuntematonta maastoa me alamme tunnustella, piirtää siitä karttaa, tehdä reittisuunnitelmia.

Askelemme ovat vielä haparoivia, viivat paperilla hentoja, ajatukset hahmottomia. Silti ne ovat siellä. Meidän ei tarvitse tietää enempää. Voimme vain luottaa, että ne ovat siellä. Yhtäkkiä ymmärrämme, että todellinen tehtävämme onkin tietää vähemmän ja luottaa enemmän.

Vähä vähältä sydämemme aukeaa uudella tavalla. Kohtaamme kaiken, otamme vastaan rakkaudella väsymyksemme, turhautumisemme, epätietoisuutemme. Suostumme itsemme äärelle. Emme vähättele kokemustamme tai lakaise sitä maton alle. Puhumme itsellemme lempeästi. Muistamme miten paljosta olemme selvinneet. Lakkaamme vaatimasta itseltämme jatkuvasti lisää. Avaamme itsestämme jotain uutta toisillekin. Uskallamme tarvita. Uskallamme olla läsnä. Oikeasti.

Uskallamme levätä väsymystämme pois. Suremme. Annamme itsemme olla rauhassa. Olla sellaisina kuin olemme. Hengitämme sisään ja ulos. Päästämme irti kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Tämä hetki juuri nyt, juuri tässä. Se on kaikki mitä meillä on. Ja se riittää.

 

Rakas ihana sinä,

me selviämme kyllä!

 

Sydämen pyyntö vaikeana aikana

Olkoon niin, että pystyn hyväksymään sen, että en tiedä mitä nyt ja tulevaisuudessa tapahtuu.

kuuntele pyyntö kokonaisuudessaan tästä: