Yhteyden Voima

Käytännönläheisiä ja voimauttavia tekstejä siitä miten luot syvän yhteyden itseesi, toisiin ja koko luomakuntaan.

Uusimmat postaukset

Me ihmiset olemme huokoisia olentoja. Vaikutamme toisiimme paljon moninaisemmin kuin mitä pystymme kunnolla ymmärtämään. Siinä missä tavis poimii toiselta mielipiteitä tai vaikkapa jonkin vaate- tai sisustusmuodin mukaisen oikun, voi herkkis poimia toiselta kokonaisen mielenmaiseman.

Empaattina havahdun usein siihen, että tiedostamattani kannan harteillani toisten ihmisten energeettistä todellisuutta. Nykyään olenkin oppinut nopeammin kysymään kenen tunteita nämä ovat ja missä oikeastaan itse menen.

Empaatti aistii, imee ja ottaa energiaa ja tunteita vastaan suoraan omaan energiaansa. Tämä siksi, että empaatille energeettinen todellisuus tulee ensin, sitten vasta karkeammat tietämisen ja olemisen tasot.

Empaatti vastaanottaa helposti omien rajojensa ylitse kaikkea toiselle kuuluvaa: tunteita, energiaa, asenteita, vaikeuksiakin.
Tämä kokonaisvaltainen samaistuminen on toki hieno lahja. Haastavaa on se, että saatan samaistua tiedostamattani. Saatan yliymmärtää, ylieläytyä tai ylisamaistua toisen ihmisen todellisuuteen silloinkin kun sitä ei kukaan ole minulta pyytänyt.

Koska empaatilla on tehdasasetuksena intensiivinen, herkkä ja voimakkaasti aistiva todellisuuden kokeminen, on omien rajojen tunnistaminen ja tunteiden säätelyn taito ensisijaisen tärkeää.

On hyvä harjoitella erottamaan empatia ja myötätunto ja tunnistamaan kummasta energiasta käsin toimii. Empatiassa koko oma sisäavaruus muuntuu toisen ihmisen myötäiseksi, jolloin kokemus on aina lopulta kuluttava ja se voi toistuessaan ajaa uupumukseen.

Empaatin (kuten toki kaikkien ihmisten) on myös tärkeää rakentaa ihmissuhteensa niin, että ympärillä on omasta energeettisestä todellisuudestaan vastuuta kantavia ihmisiä.
Yksi – ainakin oman kokemukseni mukaan – haastavimmista asioista on empaatin taipumus alkaa tuntea asioita niiden ihmisten puolesta, jotka eivät itse tunnista omia todellisia tunteitaan.

Tällaisten “kaikki on aina hyvin” -ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on rasittavaa, koska empaattina tunnen suoraan ihmisen energiasta hänen todellisuutensa ja samalla joudun ikäänkuin leikkimään mukana tätä “kaikki on hyvin” -leikkiä.

Empaattina tehtäväni ei kuitenkaan ole ravistella hereille muita heidän kipujensa kanssa, koska tiedän myös, että defenssit ovat paikallaan niin kauan kunnes ihminen on valmis kohtaamaan oman todellisuutensa.

Tiedostava toiminta tukee omia rajoja

Olenkin opetellut tunnistamaan minkälainen ja miten intensiivisesti tapahtuva vuorovaikutus on minulle hyväksi.

Jos energeettisellä tontillani alkaa pyöriä paljon vaikeasti tunnistettavia ilmiöitä ja tunteita, mietin minkälaisten ihmisten kanssa olen vuorovaikuttanut, mitä heidän elämässään on meneillään ja mitä ilmiöitä olen tiedostamattani imenyt mukaani.

Harjoitan empatian ja myötätunnon erottamista toisistaan. Myötätunto on tietoisempaa ja myös enemmän mentaalisella tasolla tapahtuvaa toisen ihmisen kokemuksen ymmärtämistä sen sijaan että samaistun voimakkaasti toisen kokemukseen. Sanoitan tätä tarvittaessa itselleni ääneen tyyliin “Onpa kurjaa, että Liisalla on kriisitilanne, se harmittaa, mutta juuri nyt minulla ei ole samanlaista kriisiä.”

Pidän taukoja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja sosiaalisesta mediasta säännöllisesti. Osaan sanoa ei ja ottaa etäisyyttä.

Hiljaisuuden vaaliminen ja erilaiset harjoitukset, jotka tuovat minut vahvasti takaisin läsnäolevaksi omaan kehoon ja lähelle itseäni ovat elinehto. En voi tehdä tätä kotiinpaluuta omaan itseeni silloin tällöin, vaan sen on tapahduttava joka päivä, joskus useamman kerran päivässä.

Koen, että empaateille on annettu oma tärkeä tehtävänsä tässä maailmassa. Jos vuodat jatkuvasti yli omien rajojesi, voi olla vaikeakin hahmottaa, että toisen ihmisen elämä ja tunteet eivät ole vastuullasi. Joskus muihin kohdistuva empatia voikin olla tapa väistää omaa hoivatuksi ja huomioiduksi tulemisen tarvetta.

Siksi omasta energiasta, toimintatavoista, rajoista ja jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Lahjaamme on mahdollista käyttää viisaasti vasta kun opettelemme tunnistamaan myös sen varjopuolet ja otamme siitä itse täyden vastuun.

Yhtä vuoristorataa. Siltä elämä minusta usein tuntui ja niin sitä kuvailin muillekin. Jos elämässä olikin ulkoisesti rauhallisempaa, oli sisäinen kokemus toistuvasti samanlainen. Jollain tavalla kaoottinen ja ennakoimaton – ja näiden johdosta turvaton. Sisäinen liike tuntui vaihtelevan taistelun, pakenemisen ja jäätymisen välillä.

Kun ymmärsin, että riippumatta ulkoisista olosuhteista tietty dramaattinen tapa suhtautua elämään oli minulle monesti totta, aloin puhua asiasta ystävilleni. Moni onkin tunnistanut samaa kokemusta, kuin olisi ostanut lipun vuoristorataan, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Joskus se on näkynyt ulkoisenakin draamana, osalla enemmän sisäisenä kokemuksena. Sellaisena, joka tuo elämään epävarmuutta, mutta jonka voi tarvittaessa peittää, jopa itseltään.

Olen vuosien saatossa oppinut, että vuoristoradalleni on todellinen perusta: vain kaksi sukupolvea taaksepäin isoäitini joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan evakkojunassa. Hän on ollut silloin varhaisessa murrosiässä. Pakomatkasta tiedän vain sen, että junaa pommitettiin ja isoäitini joutui syöksymään ulos nietokseen odottamaan, että osuuko. Nykytietämyksen mukaan on mahdollista, että tällaiset traumat, taakkasiirtymät, kulkevat mukana seuraaville sukupolville. Näin minäkin – rauhan ajan lapsi – olin sodassa edelleen. Syvällä itsessäni, solutasolla.

Kun me, joissa trauma jollakin tasolla elää, koitamme selviytyä elämässämme eteenpäin, saatamme tiedostamattamme hakeutua tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, joissa saamme toistettua traumasta tuttua olotilaa. Itselläni on esimerkiksi heikko stressinsietokyky. Silti jokin aivan vastustamattomasti veti minua toimimaan tavoilla, joissa jo valmiiksi herkkä hermostoni joutui ylikierroksille.

Eräs ystäväni onkin keksinyt loistavan ”diagnoosin” sille toiminnalle, joka tiedostamattamme ohjaa elämäämme: traumaperäinen draamariippuvuus. On kuin järjestelisimme elämäämme uudestaan ja uudestaan sellaiset olosuhteet, jotka toistavat sisäisen kaaoksen kokemusta.

Se voi tapahtua hienovaraisesti: syömme liikaa sokeria, juomme liikaa kahvia, valvomme liian myöhään – puhumattakaan isommista jutuista, kuten liian nopeasti intiimiksi käyvistä seurustelusuhteista, dramaattisten tilanteiden tahallisesta aiheuttamisesta tai harkitsemattomista, impulsiivisista päätöksistä tai teoista. Oma lajinsa on kietoutua draamaan, jonka lähde on jossain toisaalla: jonkun tutun tutun elämässä tai vaikka uutisvirrassa.

Draama saa meidät tuntemaan, että olemme elossa, ”nyt vihdoin tapahtuu jotain”. Draaman toistaminen saa aikaan kokemuksen siitä, että olemme jollain selittämättömällä tavalla oleellisen äärellä, jossakin tutussa tilassa. Samalla hallitsemattomuus lisää turvattomuuden tunnetta. Eihän juuri mikään ole niin ahdistavaa kuin kokea toistavansa tiettyjä negatiivisia toimintatapoja ymmärtämättä itse miksi.

Kun olen puhunut ystävieni kanssa tästä, olemme huomanneet, että tervehtymiskeinomme ovat hyvin samantyyppisiä. Olemme vähitellen suostuneet tulemaan tietoisemmiksi omista toimintavoistamme. Jokin meissä on alkanut kyseenalaistamaan jatkuvaa vuoristorata-ajelua.

Halu ottaa vastuuta on ollut avainasemassa elämän rauhoittamisessa. ”Oli pakko myöntää, että en vain oikeasti ole halunnut nähdä, että olen näistä asioista ihan itse vastuussa”, totesi eräs ystäväni tavastaan aiheuttaa jatkuvaa ihmissuhdedraamaa.

Tärkeässä roolissa on meille kaikille ollut pysähtymisen opettelu ja sietokyvyn kasvattaminen rauhoittumisen suhteen.

”On kuin pitäisi harjoittaa jotain lihasta”, toinen ystäväni totesi siitä minullekin hyvin tutusta tilanteesta, jossa on tuntunut vaikealta pysähtyä ennen toimintaa tai vaikkapa ennen jonkin kaoottisen kelan päälle pyöräyttämistä omassa päässä.

Vaikka haemme draamasta jonkinlaista todellisuuden tai läsnäolevuuden kokemusta, se tosiasiallisesti pitää meidät matkan päässä elämästä. Kun otamme vastuuta, opettelemme pysähtymään ja hoivaamaan itseämme, jatkuvat kaaottisuuden kokemukset hellittävät.

Kun lakkamme olemasta oman elämämme draamakuningattaria, pääsemme kohtaamaan elämää ja toisia ihmisiä syvemmällä ja aidommalla tasolla. Draamasta luopuminen antaa elämälle mahdollisuuden tulla lähemmäs meitä ja meille mahdollisuuden astua kannateltaviksi elämän virtaan.

 

 

Outo vieras koputti oveeni.

–Hei mä olen Hellyys, vieras totesi.

Hieman oudoksuin tätä yllättävää visiittiä: eihän nykymaailmassa kukaan enää pyytämättä kylään tule.

–No, tule nyt sisälle sieltä eteisestä, tokaisin Hellyydelle

ja Hellyyshän tuli.

”Jos vain haluaisit tarpeeksi, pystyisit kyllä.” Tämä asenne taitaa olla monelle meistä tuttu. Vaan jos tuo olisi totta, ei kenenkään tarvitsisi viljellä näitä lauseita ja olisimme jokainen rohkeasti tekemässä niitä asioita ja valintoja, joita pohjimmiltamme haluamme tehdä.

Pelosta puhutaan usein siitä näkökulmasta, että meidän pitäisi vain osata mennä pelkoa kohti ja sen läpi. Ikäänkuin kulkisimme side silmillä kauhusta huutaen kohti vuorenreunaa ja sitten pitäisi vain uskaltaa hypätä ilman mitään varmuutta seurauksista. Jos mietin millainen tunne pelko on, se on kuin yksi suuri möykky, mustaa tervaa, joka lamaa sekä toiminta- että ajattelukykyä. Pelko on – no – pelkoa, sitä on vaikea jäsentää ja siitä on vaikea saada otetta.

Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin. Vuolaat toiveet ja itselleni ominaiset sanaryöpyt universumin suuntaan ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan.

Onhan minulla toki usein asiaa korkeammalle voimalle, mutta löydän itseni toistuvasti siitä kokemuksesta, että minun ei tarvitse enää pyytää – eikä manifestoida – mitään. Saan olla vain ja vastaanottaa.

Tähän pisteeseen minua on johdatettu hyvin monen alhon kautta. Kuulun niihin kovapäisiin, joiden on pitänyt sitkeästi kuvitella monta monituista kertaa, että ”kyllähän tämä on minun käsissäni”. Tai jos olen ihan rehellinen: ”kyllähän minä tämän ajattelullani ja järkeilylläni vielä fiksaan”. Minä pystyn, minä osaan, minä teen. Minä, minä, minä. Oi miten ihana ajatus, eikö totta! Että tämä kaikki oikeastaan on vain minusta ja tahdonvoimastani kiinni.

Vaan kun ei ole.